Yksi aikakausi päättyy Bitti 20.3.2006 – 10.7.2020

Halusin kirjoittaa pidemmän blogikirjoituksen rakkaan koirani ja Team-Bitterin ensimmäisen jäsenen muistolle.

Wishdecoy Phantom Nicole, Bitti 20.3.2006 -10.7.2020

Syntyessään Bitti oli pieni rääpäle. Kasvattaja Tiina Väli-Mattila antoi sille pentunimeksi ”Musta”. Tummasävyinen Phantom oli väritykseltään yhtä täpälän sijaintia vaille kopio isä-Vilistä. Alla on muutamia kuvia Bitin ensimmäisten viikkojen ajalta kasvattajan luota.

Bitti 1 vrk iässä, kuva Tiina Väli-Mattila
Kahden viikon iässä näin Bitin ensimmäistä kertaa ja sain pitää sitä käsissäni.
Neljän viikon iässä Bitti oli jo saanut massaa kivasti.
Viiden viikon vanhana Bitti näytti kivasti kieltään nukkuessaan.
Noin 6 viikon ikäisenä Bitti näki ensimmäistä kertaa isänsä Vilin.

Pieni pallero kotiutui Raumalta Poriin isä-Vilin oppiin keväällä 2006. Pari päivää pieni karvapallero, tumma ”Fantomi” viihtyi sohvan alla, jonne isukki ei mahtunut. Sisäsiistiksi oppiminen oli luku sinänsä. Bitin päähän oli iskostunut, että pissa tehdään sanomalehdelle. Yöllä oli parhaimmillaan melkein tunnin ulkona. Pissiä ei tullut. Sisälle tullessa B ryntäsi sanomalehden päälle pissille.

Bitti pentuna turvassa sohvan alla. Kuva on vanhempieni luota Kalaholmasta. Matto paljasti asian.

Kahdeksan viikon iässä Bitti oli turistina agilitytreeneissä Ulasoorin kentällä. Se nukkui varustekassissa Vilin treenatessa. Kävipä se silloin jo putkessakin. Treenikentällehän ei pissitä. No autossa häkissä ollessaan se sitten pissi Vilin päälle.

Bitti oli ensimmäistä kertaa agilitytreeneissä noin 8 viikon iässä.
Treeneissä oli hyvää aikaa nukkua.

Bitti ja tuttina toimiva sakaralelu olivat erottamaton pari. Asuntovaunu- ja -autoreissuilla oli matkassa varatutti. Emän saaman lääkkeen takia pennut jouduttiin vierottamaan vähän normaalia aiemmin. Liekö siitä jäänyt tapa, että veden juomisen jälkeen Bitti etsi tutin ja lutkutti sitä, kunnes tuli röyhtäys. Tutista vieroitus tapahtui 11 vuoden iässä.

Bitillä oli tuttina sama sakaralelu pennusta noin 11 vuoden ikään asti.
Bitti tuttinsa kanssa asuntovaunussa 3,5 vuoden iässä.

Bitin elämää leimasi herkkyys äänille, kunnes pari viimeistä vuotta kestänyt kuulon heikentyminen auttoi asiaan. Automatkoilla auton napsahdukset sekä erityisesti siltojen saumojen ja tärinäraitojen päällä ajamisesta tulleet äänet laittoivat Bitin tärisemään häkissään. Ennakkovaroitus ”Bitti pampam” auttoi ja B katsoi minua hyväksyen. Ukkosella ja ilotulitusten aikaan Bitti pysyi tiiviisti vieressäni. Muutaman kerran se paimensi koko lauman samaan huoneeseen, kun oikein jytisi.

Bitti kävi pentukoulun Porissa Kontaktikoirissa.
Bitti ja ryhti
Bitin katse on aina ollut mietteliäs ja monesti surumielinen. Pidin sen kasvoja kauniina.

Bitillä oli hyvä nenä. Se haistoi hyvin riistan, mutta emme käyneet virallisesti jälkikokeissa. Itseksemme sitä vähän treenattiin. Muutaman kerran rusakko lähti pensaikoista lenkkipolun varresta ja samalla ampaisi perään herra Bitti. Joka kerta se palasi takaisin muutaman pitkältä tuntuneen minuutin jälkeen. Bitin itsehankkimaa ravintoa olivat myyrät ja hiiret, joita se nappasi salamana lenkillä ja hotkaisi ne samantien. Parhaimpana talvena Bitti söi yli 20 myyrää tai hiirtä.

Bitti löysi kuolleita ja eläviä eläimiä maastosta hyvän kirsunsa avulla. Lumen sisästä se kaivoi tämän kuolleen rusakon.

Kooltaan Bitti oli minin ja medin rajaksi. Epäonnekseen se kisasi melkein koko kisaikänsä medeissä, jossa se joutui ponnistamaan ihan kunnolla. Rimat eivät meille olleet juurikaan ongelma. Puomin alastulokontakti oli meillä akilleen kantapää. Alkuvaiheessa kontaktit olivat niin hitaat, etten niitä opettanut käytännössä ollenkaan. Kun vauhtia tuli ja kisavireessä vähän vielä enemmän,  niin vitosia tuli. Silti nollaprosentti pyöri parhaimpina vuosina 50 % paremmalla puolella. Koko uransa aikana Bitti starttasi 277 virallista starttia. Niistä tuli puhtaita nollia 41,16 % eli 114 kappaletta. Hylkyprosentti oli vain 17,69 %. Startteja tuli 52 eri tuomarilta, joista 41 tuomarilta saimme nimen kisakirjaan nollan merkiksi. Agilityurallaan Bitti ehti agilityvalioksi ja oli useana vuonna agilityn sm-kilpailuissa ja maajoukkuekarsinnoissa mukana. Karsinnoissa hidasvauhtinen koira ei päässyt juurikaan pisteille, mutta hienoja kokemuksia meille tuli ja pääsimmepä toisena päivänäkin kisaamaan, kun harvoin tuli kahta hylkäystä. Hyppäreillä nopeus ei riittänyt isompien vauhtiin ja hyppyvalion arvo jäi saavuttamatta. Paras agilitysaavutus oli vuonna 2010 Finnish Agility Open tasoituskilpailun neljäs sija Ylöjärvellä.

Bitti 2012 SM-kisoissa. Kuva Pirkko Riekki
Bitti maajoukkuekarsinnoissa 2012. Kuva Pirkko Riekki
Bitin agilityvalioitumisen poseeraus kesäkuussa 2011.

Bitin agilitykilpailut loppuivat äkkiarvaamatta keväällä 2016 Sastamalassa Jari Helinin tuomaroimilla radoissa. Noin viikko sen jälkeen iski akuutti haimatulehdus eikä sen jälkeen osallistuttu enää virallisiin kilpailuihin, vaikka ruokavalio poisti kivut ilmeisesti kokonaan. Viimeisiksi arvokisoiksi jääneet vuoden 2015 SM-kilpailut päättivät hienolla tavalla arvokisauramme. Yksilökisan karsintahyppäri oli yksi team-Bitterin parhaista radoista. Hitaan ajan takia ei päästy finaaliin, vaan karsiuduimme juuri ja juuri pois.

Haukiputaan agilityn SM-kisat vuonna 2015 jäivät uran viimeisiksi. Sen tiesin tosin vasta vuotta myöhemmin. Kisoissa tunteet menivät vuoristorataa.
Agilityn iloa viimeisiä kertoja 10 vuoden iässä ATT:n hallilla.
Toukokuussa 2016 Bitti treenasi lähes viimeistä kertaa. Tässä viimeinen kerta, josta on kuva. Kuva Tiina Jaakkola / Rontix

Bitin pienuus oli näyttelyissä ongelma. Silti se saavutti muotovalion arvon. Viimeisen sertinsä Bitti sai Pekka Teiniltä, joka arvosti Bitti jo pentunäyttelyssä ryhmäsijoituksen arvoisesti. Odottelin kahden sertin jälkeen sitä, että Pekka hankkisi kooikerhondjein arvosteluoikeudet. Kun hän sai ne, tarkkailin, milloin hän olisi tuomarina parin sadan kilometrin säteellä. Seinäjoella valioitumisnäyttelyssä lupasin Bitille, ettei sen tarvitse enää ikinä mennä näyttelyyn jännittävään tilanteeseen. Se lupaus piti loppuun saakka.

Bitin muotovalioitumisen kuva vuodelta 2012.

Bitin suhtautuminen muihin koiriin oli monesti arvoitus. Yleensä se murahti hyvissä ajoin, mutta pari kertaa se nappasi karvatupon liian innokkaasti lähelle tulleesta kaverista. Iän mukana tulleista näön ja kuulon heikkenemisestä seurasi käytökseen epävarmuutta.

Bitti apilanurmella kesällä 2013
Bitti parhaassa voinnissaan vuonna 2013. Tuon jälkeen meillä oli hyviä vuosia vielä kolme jäljellä.
Bitti tykkäsi liikkua metsässä. Minä en ymmärtänyt asiaa Porissa asuessani. Kuva vuodelta 2013.

Äitini totesi Bitin terveyden aaltoliikkeessä ”Bitti on tehnyt sinun kanssasi pitkän matkan. Se on tehtävänsä tehnyt sinua tukien vaikeina hetkinä.” Monta yötä Bitti nukkui vieressäni. Se on ainoa, joka tietää, montako yötä ja metsälenkkiä olen itkenyt yksinäisyyttä ja omaa huonouden tunnettani. Se piti minut kiinni elämässä todella synkkinä hetkinä.

Bitti oli tärkeä terapiakoira minulle elämän myrskyissä. Se piti minut kiinni elämässä vaikeina hetkinä.
Bitti söpönä Auranlaaksossa vuonna 2016. Kuva Tiina Jaakkola / Rontix

Viimeisen elinvuoden ajan Bitillä oli lääke virtsan karkailuun. Nuorempanakin siltä saattoi haukkuessa tippua vähän pissaa lattialle, mutta sitten alkoi tulla pedin kastelua nukkuessa. Hieman ennen, kun muutimme Bitin kanssa Laavuoreen, se sairasti vatsahaavan, josta näkyi tähystyksessä paranemisvaiheen arvet. Maaseutuympäristö oli sille hienosti sopiva rauhallinen eläkeympäristö.

Bitillä alkoi haimatulehdus ja sen jälkeen erinäisiä muita oireita kesäkuussa 2016.
Bitti kulki viimeisinä vuosina Laavuoressa kanssani mustikkametsässä. Viimeisinä päivinään Bitti ehti saada maistiaisia vuoden 2020 mustikkasadosta oman tontin vieressä olevasta metsästä.

Vuonna 2019 sillä oli keväällä sekalaisia oireita, joita eläinlääkärissä tutkittiin laajoilla verikokeilla ja koko kehon röntgenillä. Mitään ei silloin löytynyt. Kipulääke ei vienyt kitinää pois, joten ELL totesi, ettei kitinä ole luultavasti kivusta, vaan vanhuuden aiheuttamasta epävarmuudesta johtuvaa. Syksyllä 2019 Bitti kiljahti pihalla ja alkoi ontumaan toista takajalkaansa. Pääsimme tunnissa eläinlääkäriin, jossa se vielä ontui, mutta sitten alkoi pikkuhiljaa varaamaan jalkansa päälle. Olin tuolla reissulla varma, että Bitti jäisi klinikalle eikä palaisi enää kotiin.

Vaikka ikä painoi jo, jaksoi Bitti olla hetkittäin virkeä. Ennen tämän muistokirjoituksen kirjoittamista katselin kuvia Bitistä vuosien varrelta. Harmaantuminen alkoi jo varhain. Sen katse on ollut surumielinen jo pentuna, mutta viimeisen vuoden aikana on jo paljon kuvia, joista jälkikäteen näin, että elämänilo on väistymässä. Viimeiset kuukaudet ruoka on ollut tärkeä asia Bitille. Se katsoi joka kerta sisälle tullessa ruokakuppi- ja herkkukaappia. Lähes joka yö se heräili 2-3 tunnin välein 2-3 kertaa yössä. Ulkona Bitti haisteli ja oli vähän muissa maailmoissa kuin ei olisi muistanut, että halusi itse sinne. Huomasin, että kaikki ei ole kunnossa. Eläinlääkärin kanssa totesimme yksimielisesti, että eläinlääkärikäyntejä täristen jännittävä Bitti ei joudu enää tutkittavaksi.

Harmaantunut Bitti 14-vuotispäivänään.

Kaksi viikkoa ennen viimeistä päivää totesin, että nyt on se hetki, jolloin lunastan Bitille antamani lupauksen. Haimatulehduksen jälkeen sanoin sille, että et joudu enää kärsimään. Kaksi päivää ennen eutanasiaa aamulla Bitin oikea takajalka jäi ilmaan taakse ojentuneena ja sätki siellä. Sen jälkeen Bitti kulki vielä normaalisti, mutta kompuroi ajoittain portaissa. Tuota kompurointia on ollut jo vuonna 2016. Se muistui mieleeni vanhoja päiväkirjoja lukiessani.

Viimeinen rauhoitus tehtiin Koira- ja kissaklinikan pihalla omassa autossa.

Bitti nautti kesällä nurmikolla pyörimisestä! Kuva Tiina Jaakkola / Rontix
Siellä jossain ei ole kipua ja voit taas juosta ja juosta! Kuva Tiina Jaakkola / Rontix

Hyvää matkaa sinne jonnekin, missä on vihreät nurmet juostavaksi ja kieriskeltäväksi!

Iso kiitos Bitti kaikesta!

Kategoriat: Agility, Luontoa, Mielenjuttuja, Muistokirjoitus | 10 kommenttia

Huomiota omaan hyvinvointiin

Agilityvalmentajakurssin viime vuoden joulukuun lähijaksolla tuli kotitehtäväksi itsensä kehittäminen. Siinä yksi osa-alue on oma hyvinvointi. Tarkennetut painopisteet itselläni ovat riittävä lepo ja jaksaminen. Jaksamiseen liittyy monia osa-alueita, joista ensimmäiset toimenpiteet kohdistin painonhallintaan ja työmäärän järkevänä pitämiseen. Painonhallinnassa potkun takamukselle antoi Johannan kanssa yhteinen tsemppaus takaisin säntillisempään ruokavalioon. Sen tuloksena tammi- ja helmikuun aikana sain painoa lähtemään hieman yli 10 kg. Maaliskuun kakkukahvittelut ja pääsiäisen herkutkaan eivät tuoneen takaisin kuin noin kilon, joka sekin on lähtenyt pois. Varsinaista painotavoitetta minulla ei ollut, mutta tavoite oli päästä rasvaprosentissa alle 15 arvoon. Se on nyt hyvin lähellä.

Uni on ollut hankalampi juttu. Univajeen ja huolien takia olen käynyt keskustelemassa ammattilaisien kanssa. Välillä uni jo toimi ilman lääkettäkin, mutta jälleen on unimäärä vähentynyt 5 – 6,5 tuntiin yössä. Heräilen aamuyöllä klo 4-6 aikaan, eikä sen jälkeen uni tahdo tulla. Johtuneeko tämä osittain juuri ohitetusta 50 vuoden rajapyykistä?

Viimeistään 06:15 Bitillä tulee tarve käydä ulkona. Joku mystinen juttu sillä on, kun vähän kuin läähättää ulos mennessä. Sitten kyllä rauhoittuu ja tekee pissin. Makuuhuoneen ikkunan takana lauleskeleva peippo ja mustarastas varmistavat sen, ettei uni tahdo tulla uudelleen. Tirpanen, siis Hirmu, kipuaa sänkyyn palatessani vatsani päälle kerjäämään rapsutuksia ja viihtyy siinä, kunnes käännyn kyljelleni. Valoisuus ei nukahtamista sinällään häiritse, kun nukun aina silmälappujen kanssa. Keväällä tosin ulkona on jo valoisaa tuolloin, kun Bitin kanssa käyn siellä ja siten ehkä herään liikaa.

Itseni kehittämisen tueksi luin Ronnie Grandellin kirjan Irti itsekritiikistä – löydä terve suhde itseesi. Tuossa kirjassa oli hyviä ohjeita ja harjoituksia siihen, miten säätää omia vaatimuksia päälle – pois sijasta 0 – 100 % säädöllä. Kirjassa on paljon hyviä huomioita ja asian konkretisointia esimerkkihenkilöiden avulla. Todetaan, että ei ole itsekkyyttä varata itselleen aikaa. Jos ei huolehdi itsestään, ei jaksa olla muille avuksi jatkossa.

Uskallan olla jo hieman armollinen omien töiden tekemisen tahdille. Kotona pyrin, etten tekisi kuin korkeintaan arkena 2 tuntia ja viikonloppuna 2-3 tuntia päivässä töitä ulkona. Tämän kautta on jäänyt aikaa lukea kirjoja yms.

Lisää vapaa-aikaa on tullut myös siitä, että agilitykilpailut ja -treenit ovat corona-tilanteen takia tauolla. Vielä ei ole tullut kertaakaan olo ”pääsisinpä jo tuomaroimaan.” Olen nauttinut tästä vapaa-ajan lisääntymisestä niin, että luultavasti vähennän edelleen tuomarointimääriäni.

Kategoriat: Agility, Ihmissuhteita, Mielenjuttuja, Uupumus | Kommentit pois päältä artikkelissa Huomiota omaan hyvinvointiin

Blogi

Siirsin vanhan blogini julkaisut tähän uuteen julkaisuympäristöön. Jatkossa blogi on integroituna tähän sivustoon.

Kommentit pois päältä artikkelissa Blogi

Aiheettoman huolen käsitteleminen konkreettisella syrjään laittamisella

Kesäloman loputta oli töissä kiirettä. Stressiä oli sen kiireen johdosta sekä työilmapiirin takia niin paljon, että olin jo hakemassa töihin toisaalle. Stressikuormaa lisäsi myös huoli omasta ja muiden voinnista. En huomannut heti stressin oireita. Olin varmaan töissä ja kotona kireä. En muista varmaksi huomasinko ensin sen, että minua ei kiinnostanut ruoanlaitto / en jaksanut laittaa ruokaa, jatkuva väsymys vai asioiden unohtelu. Havahduin tilaani, kun huomasin torkahtaneeni päivällä työtuoliini sekä tarkkaavaisuuden herpaantuneen autoa ajaessa. Onneksi auton kanssa ei käynyt mitään onnettomuutta.

Väsymys tuli siitä, että sain öisin nukuttua 2,5 – 4 tuntia. Muutaman kerran uni kesti 4-5 tuntia. Tätä jatkui noin kaksi kuukautta. Unihygienia oli hyvä. kahvia join puolikkaat kupit klo 8:45 ja 13:45. Ruokailut tapahtuivat kuten aiemmin. Testasin erilaisia nukkumaanmenoaikoja. Kerran menin nukkumaan 21:30 aikaan. Silloin heräsin yöllä 01:15 enkä sen jälkeen saanut unta. Päivällä hälyisä väsytti heti ja vaikutus jatkui jopa seuraavaan päivään. Olemukseni oli muuttunut passiiviksi. Positiivinen asia tässä oli se, että paino pysyi kurissa, kun ei tehnyt mieli syödä mitään.

Lokakuun lopulla menin lääkäriin. Keskustelun ja kysymyslomakkeiden läpikäynnin jälkeen todettiin minulla olevan stressiperäisestä unihäiriöstä johtuva väsymystila. Unen tueksi olen reilun kuukauden ajan ottanut lääkettä. Ainoa haittavaikutus on ollut noin 1 – 1,5 kg / viikko noussut paino. Lääkärikäyntien lisäksi pääsin psykologin juttusille. Molemmissa olemme pohtineet mieltä kuormittavia tekijöitä.

Huolien aktiivinen poistaminen
Olen aiemminkin käyttänyt metodia, jossa ei toivottu tunnetila tai ajatus otetaan haltuun ja käsitellään. Proseduurina on se, että asia kuvitellaan olkapäälle ja siitä se otetaan kämmenelle. Asialle sanotaan ”tiedän, että olet siinä, mutta minulla ei ole nyt käyttöä sinulle. Mene pois.” Julian esitelmä valmentaja kurssilla toi tämän mieleeni. Sain yhden huolen poistumaan sillä. Psykologi kyseli pari viikkoa sen jälkeen, mitkä huolet ovat nyt mielessä. Hän vertasi listaa aiempaan ja kysyi, mihin tämä yksi on hävinnyt. Mietin, että sen olen käsitellyt pois edellä kuvatulla tavalla. Sain kotiläksyksi muidenkin huolien käsittelyn.

Viime viikonloppuna lähdin muissa kuin työ- ja agilityasioissa kodin ulkopuolelle ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen. Perjantaina työporukalla kävimme päivällä Pippurimyllyssä, illansuussa ammattiyhdistyskerhon kanssa söimme Pub Niskassa ja sieltä menimme Jazz-konserttiin Bar Ö:hön. Edelleen hälyisät ympäristöt aiheuttavat väsymystä seuraavana / seuraavina päivinä. mutta muuten jaksoin olla seurueen mukana ja keskustellakin. Parina iltana olen unohtanut ottaa lääkkeen, mutta silloinkin uni on jatkunut yhtäjaksoisena noin 6,5 tuntia. Suunta on hyvä. Jouluna pitäisi kokeilla viikon ajan olo ilman lääkettä. Toivottavasti olo vain paranee nykyisestä ja painokin vähän putoaisi.

Kategoriat: Mielenjuttuja | Kommentit pois päältä artikkelissa Aiheettoman huolen käsitteleminen konkreettisella syrjään laittamisella

Oppia itselle, hyötyä myös muille

Kirjoitukseni ovat olleet väsymyksestä johtuen kovin vähäisiä. Nyt vähän levänneenä tuli mieleeni ajatuksia kirjattavaksi asti.

Syksyn aikana on tullut vietettyä muutama pidennetty viikonloppu Tampereella Varalan urheiluopistolla Suomen Agilityliiton agilityvalmentajan tason 3 kurssilla, AVA 3. Kurssilla olen tutustunut uusiin ihmisiin. Se on sujunut yllättävän hyvin. Olen tällä kurssilla uskaltanut kertoa mielipiteitäni ehkä jo enemmän kuin edellisellä VOK 2 –kurssin aikana yhteensä. Kurssin ilmapiiri on ollut osallistumiseen kannustava ja hyvin tilaa antava. Hälinä on vähän vaivannut ajoittain. Kurssin vetäjille iso kiitos palautteeseen reagoimisesta!

Työskentelemme kurssilla tiiminä luoden materiaaleja Sagin valmennusjärjestelmän uudistamisen toteutukseen. Osallistavassa opetuksessa oppiminen on mielestäni tehokkaampaa kuin luennoissa ja niihin liittyvissä keskusteluissa. Kuluneen viikonlopun aikana käsittelyssä oli pääosin oppimiseen ja sitä tukeviin järjestelmiin liittyvät aihealueet. Vaikka kyseinen aihe on valmennuksen osa-alueista minulle tutuinta, sain monia oivalluksia.

Onnistuneen kommunikaation edellytyksenä on se, että osapuolilla on käytössä sama sanasto. Murteiden erojen, ammattislangin tai vastaavien takia voi tulla vääriä päätelmiä toisen sanoman tarkoituksesta. Tapahtumapaikka, ilmapiiri, mielentila ja muut ympäristön tai oman pään sisäiset asiat voivat vaikuttaa sanoman tulikintaan niin, että eri osapuolille muodostuu sanotusta erilaiset käsitykset. Sain itselleni uuden ymmärryksen käsitteestä sanoittaminen. Viestin sanoittaminen onnistuneesti on sitä, että muodostuu varmuus viestin kertojan ja vastaanottajan yhtenevästä käsityksestä ainakin viestin merkityksellisen osan kohdalla. Viesti, tuo minulle keltainen yliviivauskynä, on helppo tulkita samalla tavalla kuin sanoja on kertonut. Vaihtamalla lauseen objekti toiseksi, voi yhteisymmärrys olla hankalampaa. Vai minkä sävyn valitsisit, jos kauppalistassa lukisi ”Osta maalikaupasta keltaista maalia”? Onnistuneen kommunikaation varmistaminen voi tapahtua esimerkiksi tarkentavan kysymyksen avulla.Sunnuntaina oivalluksia tuotti valmentajakouluttaja Marko Malvelan tarinoiden kautta polveileva kehitystarina. Opin valmennustiimin tai vaikkapa työyhteisön erilaisuuksien tärkeydestä muutamia asioita. Jos ryhmässä ei ole erilaisia henkilöitä, ei tapahdu ajatusten ravistelua. Pidin hienona oivalluksena valmennusfilosofioiden luokittelua VT:n, UT:n ja postapokalyptisen ajan valmentajiin. Onnistuvin valmennussuhde saavutetaan luultavasti, jos näitä yhdistellään dynaamisesti. Kilpailujännityksen aiheuttama pakoreaktiotyyppinen lamaantauminen oli myös ajatuksia herättävä. Kun toinen puki asian sanoiksi, totesin itsekseni ”niinpä tietysti”. Hienoa antia arkeen. Kiitos tästä kehittymismahdollisuudesta Suomen Agilityliitolle!

Kategoriat: Agility, Mielenjuttuja | Kommentit pois päältä artikkelissa Oppia itselle, hyötyä myös muille

Katko hiljaisuuteen – hetken hengähdyksenä

Blogini on viettänyt taukoa talven ja kevään ajan. Vaikka olen keventänyt kalenteriani, on tekemistä riittänyt. Mieltä on stressannut aikataulu ja se ovat pitäneet kotona kiireisenä. Kiire tuli siitä, että pihaamme kohta nousevan autokatoksen maanrakennustyöt pääsivät käyntiin kolmisen viikkoa alkuperäistä aikataulua myöhässä. Siihen perään tuli ruokamyrkytyksen takia useamman päivän tauko töihin. Tonttimme metsän keskellä on ihana paikka tehdä ulkotöitä. Linnut visertävät ja muutkin eläimet ajoittain käyvät tutkimassa ympäristöä.

Perustus on nyt vihdoin valmis ja valut tehty. Työmaan vastaava työnjohtaja totesi käydessään, että harvoin näkee näin siistiä työmaata. Samaa sanoivat monet aikoinaan Porissa omakotitaloni työmaalla. Jotenkin sitä on mukavampaa tehdä töitä, rakennuspaikalla pääsee liikkumaan ilman, että pitää pelätä nauloihin astumista ja kuoppaisella maalla horjahtelua.

Monissa paikoissa huono rakennusmaa aiheuttaa ongelmia perustusten vakauden riittävyydessä. Meille pieniä pulmia tuli liian hyvästä rakennusmaasta. Rakennuksen paikalta poistettu maa oli kivistä moreenia, joka oli ihan hyvä juttu. Ongelma oli esiin tullut kallio. Yhdellä seinustalla piti anturaan tehdä 20 cm porrastus kallion vuoksi. Kyllä tuon rakennuksen pitäisi pysyä pystyssä!

Meidän kakkostontilla, josta talvella poltettiin pari rakennusta, on myös kalliota. Molemmat rakennukset oli rakennettu kallion päälle. 1940-luvulla osattiin valita rakennusten paikat hyvin. Kaivurin siistiessä raunioita jätettiin kalliot näkyville. Kesän aikana ne pitäisi vielä harjata niin, ettei nauloja yms. ole enää vaarana kulkijoille.

Arjessa olen huomannut, että pääkoppani jaksaa parhaiten hyvien rutiinien mukaan toimien. Johanna ymmärtää sen hienosti 💕. Kaiken touhun keskellä pitää löytää aikaa myös rauhoittumiselle. Se on jaksamisen kallio. Minulla on joskus vaikeuksia muistaa levätä, mutta minua yritetään kyllä muistuttaa levon tarpeesta. Autokatostyömaalla on hetken tauko. Sen toimittaja tullee ensi viikolla pystyttämään seinät ja kattotuolit. Sitten pääsee itse jatkamaan viimeistelyä. Toivottavasti hanke on valmis ennen syksyä.

Kategoriat: Ihmissuhteita, Luontoa, Mielenjuttuja | Kommentit pois päältä artikkelissa Katko hiljaisuuteen – hetken hengähdyksenä

Lohkoja ja lahkoja

Kuuntelin joulukuussa radiossa uskontotieteiden tutkijan haastattelua lahkoista. Kyseessä ei ole biologiassa käytettävän luokittelun termi, vaan uskonnossa tai jossain muussa vastaavassa asiassa rajattua ryhmää koskevan luokittelun nimike.

Ala- ja yläasteella koin itse, miten ”lahkolaiseen” suhtaudutaan. Suurimmaksi osaksi kyseessä oli nimittely, mutta herkälle lapselle se oli joskus satuttavaa. Siitähän ei voinut edes kertoa kenellekään, kun piireissä opetettiin, että pilkkaa tulee kestää ja se on meidän osamme. Enemmän kuin nimittely harmitti ehkä se, että nimittelyssä käytetty ”lahko” oli väärä. Se oli vähän kuin koiraa sanoisi sudeksi tai jopa kissaksi.

No nyt, kun sain purettua tämän mielessäni velloneen asian tekstiksi, voin kirjoittaa siitä, mitä opin radiosta. Asia on niin yleistettävissä, että se pätee hyvin monilla osa-alueilla.

Lahkolaisuus on sitä, että oma-ajatusmaailma pidetään ehdottoman oikeana ja kaikki muut ovat jotenkin vääriä. Ominaista on se, että lahkolaisten mielestä muut ovat väärässä, mutta toisten mielestä lahkolaiset ovat väärässä. Uskonnon piirissä tällaisesta on korkealla tasolla pyydetty puolin ja toisin anteeksi ja julistettu anteeksiantoa. Toisista poikkeavat ajatukset ovat ryhmää rikastuttavaa, mutta jos käsitykset ovat lukkiutuneita yhteen oikeaan näkemykseen niin, ettei pysty edes kuuntelemaan muiden ajatuksia, syntyy lukkiutunut konfliktitilanne.

Yksi ongelmatilanne on se, että oma piste ajatuskentässä voi olla vielä ”sallitulla alueella”, mutta hyvin sen äärilaidalla. Kun sitten vertaa omia mielipiteitään ja arvojaan muiden mielipiteisiin, voi tuomita sellaiset henkilöt, joiden sijainti on filosofisella ajatuskartalla aivan yleismaailmallisen moraalin napakympissä. Siis sellaisessa pisteessä, jonka arvot ovat kaikkien filosofisten moraalikäsitysten hyväksymiä. Sama henkilö voi toisaalta hyväksyä harmaalla tai jopa kielletyllä alueella olevan lähimmäisen ajatukset, jos hän sattuu sijaitsemaan tuolla ajatuskartalla lähellä henkilön omaa ajatusmallia. Tässä tapauksessa on syntynyt käsitemaailman lahko, jonka oma moraalinen oikean ajattelun napa on siirtynyt etäälle ”oikeasta”.

Vääristyneet rajat

Ylläolevassa kaaviossa sininen kehä rajaa johonkin asiaan liittyen kaikkia mahdollisia ajatuksia tai toimintatapoja. Sen sisällä keskellä oleva vihreä kehä rajaa sisäpuolelleen kaikki yleisesti oikeiksi todetut tai oikeana pidetyt vaihtoehdot. Oranssi kehä on yhden kuvitteellisen henkilön oman ajattelumallin mukaan oikeat tavat sisälleen rajaava. Eri värisillä pisteillä olen havainnollistanut sitä, miten arvomaailmat vaikuttavat asioiden oikeaksi tai vääräksi määrittämistä. Vihreän kehän sisällä on suuri joukko oransseja pisteitä, jotka ovat esimerkkihenkilön mielestä vääriä, vaikka ovat ”oikealla alueella”. Vastaavasti oranssin kehän sisällä on harmaita pisteitä. Ne ovat alueella, joka on ”muiden” mielestä väärää, mutta esimerkkihenkilön mielestä oikeaa. Jos on monia henkilöitä, jotka ajattelevat kuten ”oranssi” tai lähes samalla tavalla ja he löytävät toisensa, voi syntyä lahkoutunutta ajattelua. 

Tähän yhden oikean toimintatavan tai yhden ainoan oikean ajattelumallin muodostamaan harhaiseen origoon voi törmätä myös muualla kuin moraalin ja uskonnon parissa. Monissa urheilulajeissa, taiteessa ja monessa muussa asiassa löytyy ryhmiä, joiden mielestä omat harjoitusmenetelmät, työskentelytapa, ilmaisutapa tms. ovat oikeita ja kaikki muut vääriä.

Ennen, kun tiedon leviäminen oli nykyistä hitaampaa, saattoi urheilulajeissa tapahtua alueellisesti eriytyviä ”oikeita suoritustapoja”. Esimerkiksi mäkihyppy on kehittynyt lajin historian aikana useina hyppäyksinä. Vauhtimäen käsien asento ja ilmalennon aikana tapahtuva ”tekeminen” ovat muuttuneet. Viimeisin suuri muutos on ollut Jan Boklövin tunnetuksi tekemä v-tyyli. Sen ennustettiin häipyvän nopeasti pois ”harhaoppina”, joka on vastoin lajin sääntöjä ja aerodynamiikan lakeja. Siitä kuitenkin muodostui vallitseva hyppytyyli.

Ihmisten aistit ovat eri tavoin reagoivia. Siitä syystä toinen tapa tuottaa sävel tai toisenlainen värin sävy voi olla toiselle kauhistus ja toiselle ihastus. En tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi hyväksyä kaikki näkemykset, vaan sitä, että voimme hetken miettiä, onko tuo toisen ajatus sittenkin jotain hyvää sisältävä eikä täysin viallinen. Omien aivojen lohkot jäsentelevät asioita niin, ettei yleensä tiedosta tai mieti, miksi itse on hyväksymässä tai tuomitsemassa vääräksi jotain toimintaa. Ajatuksien ja tekojen vaikuttimia ja motiiveja on joskus syytä pysähtyä miettimään.

Kategoriat: Agility, Mielenjuttuja | Kommentit pois päältä artikkelissa Lohkoja ja lahkoja

Toivomista, odotusta ja kaipuuta

Toivottavasti saan toivomani,
odotuksen päätteeksi vuoroni.
Koska poistuu kaipuuni?
Erossa vietän hetken rakkaastani.
Kohta saan taas hänet kainalooni.

Jälleen kerran kirjoitan oman Assi-pääni sisältä. Olen kuullut mielipiteen, että itsestäni kirjoittamiseni osoittaa, etten osaa ajatella muita. Väittäisin, että silloin katsantokulma teksteihini on sellainen, josta niitä en ole tarkoittanut luettavan. On totta, että näitä kirjoittamalla autan itse itseäni hahmottamaan ympäröivää todellisuutta ja sen vivahteiden merkitystä, mutta myös samalla auttaa muita kaltaisiani ja lähellä olevia ihmisiä. Läheiset työ- ja harrastuskaverit tietävät, että käytän joskus, jopa usein hassuja ilmaisuja puhuessani. Oikeastaan ilmaisut eivät muuten olisi erikoisia, mutta niissä voi olla sana, joka ei merkityksensä vuoksi kuuluisi siihen kyseisessä asiayhteydessä. Yleensä ne sanat ovat tunnetilan eri asteita kuvaavia tai niistä johdettuja sanoja.

Tällä kertaa pohdiskelin sanojen toivo, odotus ja kaipaus eroja. Näiden kautta pystyin vihdoin hahmottamaan eron sanaparien ihastuminen ja rakastuminen tai ihana ja rakas välille. Johtopäätelmäni eivät ole totuuksia eivätkä välttämättä edes oikeaan osuneita tulkintoja. Mietelmät käynnistyivät jo yli kuukausi sitten, kun autolla ajaessa kuuntelin musiikkia. Kappale ja siihen liittynyt juontajan johdanto saivat kyyneleet silmiini. Elämässä voi olla herkkiä ja kipeitä kohtia, vaikka niitä ei aina tiedostaisi olevan olemassakaan.

Toivominen sisältää epävarmuutta asian toteutumiseen tai toivetta epävarmuudesta. Toivon, että flunssa helpottaisi kohta. Tällöin ei ole varmaa, koska asia tapahtuu, mutta sairas on toiveikas, että se tapahtuisi nopeasti. Iäkkään lemmikin omistaja voi toivoa, että yhteisiä päiviä olisi vielä paljon. Toteutumisen epävarmuuden toive voi olla sellainenkin, että ikävän tehtävän suorittaminen ei tällä kertaa osuisi omalle kohdalle.

Odottamiseen liittyy tässä käsitemallinnuksessa toteutumisen suuri varmuus. Voin odottaa junan saapuvan, joskus kyllä tuntuu, että sen saapumista toivoo, mutta yleensä juna kyllä lopulta tulee. Lääkärissä vuoroaan voi odottaa ja samalla toivoa odotuksen olevan lyhyt. Odottavan aika voi olla pitkä siitäkin syystä, että odotuksen kesto on pitkä. Vanhan kunnon kirjepostin aikaan kirjeellä lähetettyyn viestiin tulevaa vastausta, vaikkapa työpaikkahaastattelun kutsua, saattoi joutua odottamaan pitkään.

Kaipuu on odottamisen ja haaveilun välimaastossa oleva ”olotila”. Kaipuulla on yleensä positiivinen kohde. Olipa kaipuu sitten rakkaan luokse tai etelän lämpöön, niin kaipuun päättyessä toteutumisen vaiheessa mieliala kohoaa.

Tällä kertaa jätän ison määrän kysymyksiä vastaamatta ja jopa esittämättä. Yhden ajatuksen jätän sinulle lukijani mietittäväksi. Pohdi hetki seuraavaa.

Miten odottaminen eroaa, kun odotettava asia tai tapahtuma on vääjäämätön, tapahtuvaksi toivottu tai haluttu?

Kategoriat: Ihmissuhteita, Mielenjuttuja, Runoja | Kommentit pois päältä artikkelissa Toivomista, odotusta ja kaipuuta

Hiljaisuutta muttei ilman ajatuksia

Blogini on ollut vailla uusia kirjoituksia pitkään. Ajatuksia päässäni on pyörinyt valtavasti, mutten ole vain jaksanut kirjoittaa niistä. Kun ei saa yhtä juttua kirjoitettua valmiiksi, nousee minulla kynnys kirjoittaa mitään, kun sekin yksi asia jäi kirjoittamatta. Ettehän te lukijat sitä tiedä, etten ole jostain ajatuskuviostani kirjoittanut.

Keväällä meinasi mieleni uupua fyysisen väsymyksen vuoksi. Kesällä sitä seurasi työpaikan tilanteesta johtuva henkinen väsymys. Minulle vuoden vaikeimmat ajat ovat keväällä ja syksyllä. Oman aistimukseni perusteella silloin on ilmassa runsaasti sellaisia homeita, joille olen yliherkkä. Töissä tapahtui useampia henkilövaihdoksia, eikä kaikki ihan toiminut kesän aikana niin kuin olisi pitänyt tai kuten minä olin tottunut asioiden menevän. Nyt ”työlaivan” kurssi on osittain korjaantunut.

Kesäaikaan sattui mieluisia asioita tai ainakin sellaisia, jotka helpottivat stressiäni ja epävarmuutta. Iso huojennus minulle oli se, kun Porin asunto vihdoin meni kaupaksi, vaikkakin siitä tuli taloudelliselta osalta minulle epämieluisa olo. Olen tottunut siihen, että sopimus on aina pätevä. Ihmisillä on erilaisia ajatusmalleja. Tärkeintä on kuitenkin, että myymättömän asunnon murhe on selätetty.

Vanhoja ”päiväkirjamerkintöjä” katsoessani huomasin syyskesällä, että olen ollut lähes joka vuosi hengitystieoireiden takia kipeänä elokuun lopussa tai syyskuun alussa. Tämä tukee tuota omaa muistikuviin perustuvaa arviotani siitä, että alkusyksy on minulle vaikeaa aikaa. Tänä vuonna vältyin isommalta hengitystieongelmalta, kun astmalääke auttoi melkoisesti. Kesällä sain lopulta ½ vuoden seurannan jälkeen Kelan hyväksymän astmadiagnoosin. Mietimme Mäkelän Markon kanssa, mitä a-alkuisia diagnooseja olisi vielä jäljellä. Kanta.fi listaa minulle nyt astman ja Aspergerin oireyhtymän. Aspergerille asiat ovat monesti kirjaimellisesti niin kuin ne kerrotaan. Taannoin Johanna ihmetteli, miksi olin ottamassa vahvempaa astmalääkettä. Lääkäri oli sanonut minulle, että aina infektioiden aikaan pitää ottaa sitä vahvempaa versiota. Infektio oli ihopaiseen aiheuttama. Lääkärin tarkoittamat infektiot olivat hengitysteihin liittyvät, mutta minulle sillä ei ollut merkitystä, kun ei hän ollut rajannut yleistermiä tarkoittamaan erityistapausta.

Laumaamme sulostuttaa nyt läsnäolollaan uusi koira. Hän on espanjanvesikoira Hosu, virallisemmin Caraydan Yabba Dabba Doo. Hosu osaa olla kovin omapäinen. Isoisä Huima ja ”setämies” Bitti eivät vielä oikein lämpene ajatukselle, että pikkuotus asuu pysyvästi meillä. Kääpiövillakoira ”Tirpanen” a.k.a. Hirmu on jo ottanut Hosun kaverikseen. Hosu tykkää käyttää hampaitaan, mutta ei ihan tiedä, mitä kuuluu pureskella. Saamme olla tarkkoja metsässä, kun Hosu suorittaa omatoimista ravinnonhankintaa sienien osalta. Huh!

Olen viimeisen reilun vuoden, ehkä kahden, aikana opetellut uusia asioita. Kun otan asioita kirjaimellisesti ja mielestäni ymmärrän asian, vaikka ymmärränkin sen eri tavalla, kun toinen on sen tarkoittanut, voi syntyä väärinkäsityksiä. Minä en ole välttämättä aina tajunnut, että siitä voi aiheutua pahaa mieltä. Yritän nykyään näyttää hämmästyksen ilmettä, jos en ole varma, mitä toinen tarkoittaa. Asperger-ihmiselle tunnetilojen ilmaisu ei ole aina luontevaa. Ymmärtäkää siis, jos hämmästyksen ilmeeni on jopa dramaattisen ylieleinen. Olen tällainen on-off –tyyppinen. Yritän opetella tässä paremmaksi. Uusien asioiden oppiminen keski-iässä ei ole kovin helppoa.

Kategoriat: Luontoa, Mielenjuttuja | Kommentit pois päältä artikkelissa Hiljaisuutta muttei ilman ajatuksia

Elollista inhimillistäen

Kevään aikana päässäni on liikkunut suuri määrä ajatuksia, vaikken ole blogiini mitään kirjoittanutkaan. Aivoni pohtivat monesti hyvin erikoisia asioita. Niistä hassuista ajatelmista voi tulla lopulta jotain järkeviäkin pohdintoja. Muutamat ystäväni tietävät, että minä helposti inhimillistän elollisia olentoja ja mietin vaikkapa koiran tuntemuksia kuin se olisi ihminen.

Agilityssa tuli vuodenvaihteessa kaksi uutta ”pikkuluokkaa”. Tuomaroidessani pikkuminejä, jotka ovat säkäkorkeudeltaan alle 28 cm, mietin niiden omanarvontuntoa. Aiemmin ne kilpailivat miniluokassa, jossa saavat toki edelleenkin kilpailla. Miniluokassa hyppykorkeudet olivat viime vuoden loppuun asti 25-35 cm (nyt 20-30 cm). Uudessa pikkuminiluokassa hyppykorkeudet ovat 10-20 cm. Kolmosluokassa kilpaillut pikkumini hyppi esteitä varsin ilmavasti. Olisi samalla ponnistuksella mennyt 35 cm hypynkin kuin tuon käyttämäni 15 cm korkuisen. Pohdin sen suorituksen jälkeen, mahtaako koira olla masentunut, kun ei enää saa olla korkeiden hyppyjen yli ponnistava urheilija. Heti sen ajateltuani mietin, että eläin ei varmaan mieti tuollaista.

Kilpailun jälkeen kotiin ajaessani sama ajatus nousi uudelleen mieleeni. Miten työtehtävien helpottaminen ja ihmisen siirtäminen vähemmän vaativiin työtehtäviin vaikuttaa itsetuntoon? Ajatuskuviossani mietin henkilöä, jonka fyysiset tai henkiset voimavarat eivät enää riitä aiemman työn tekemiseen. Sopeuttamistoimenpiteenä työn kuvaa sitten muutetaan. Heikon itsetunnon kanssa painiva voi kokea tilanteen varsin masentavaksi. Keskustelut aiheesta esimiehen, kollegoiden ja läheisten kanssa vaativat hyvää tilannetajua ja ymmärrystä kaikilta osapuolilta.

Samalla tavalla voi kokea jonkin oman saavutuksen arvostuksen romahtamisen tai lähestymässä olevan ”maalin” siirtymisen eteenpäin. Olet jo kuvitellut olevasi maalisuoralla tai ainakin hyvässä vauhdissa kilparadalla. Sitten tuleekin eteen uusi kartta ja kilpareittiin tulee paljon lisää matkaa. Kartta voi mielessä sumentua niin, ettei enää hahmota kokonaisuutta ja määränpää on etäinen – maaliviiva näkyy kuin sumun keskeltä niin, että matkaa on mahdoton arvioida. Tuollainen tilanne voi aiheuttaa ahdistusta. Sen kokenut voi todeta, ettei kilpaileminen ole enää niin kiinnostavaa ja tavoite vaihtuukin ihan muuhun. Mielen herkkyys ja tilanteiden monimuotoisuus voivat aiheuttaa ihmeellisiä asioita pään sisällä.

Äskettäin lukaisin läpi yhden traumaattisia kokemuksia käsitelleen opinnäytetyön. Siinä mainittiin, että joillakin miehillä on naisista poikkeava tapa käsitellä traumojaan. He uppoutuvat työn tekemiseen ja yrittävät siten käsitellä traumaansa. Tuota pohtien peilasin ajatuksiani elämäni

Kategoriat: Agility, Mielenjuttuja | Kommentit pois päältä artikkelissa Elollista inhimillistäen