Elollista inhimillistäen

Kevään aikana päässäni on liikkunut suuri määrä ajatuksia, vaikken ole blogiini mitään kirjoittanutkaan. Aivoni pohtivat monesti hyvin erikoisia asioita. Niistä hassuista ajatelmista voi tulla lopulta jotain järkeviäkin pohdintoja. Muutamat ystäväni tietävät, että minä helposti inhimillistän elollisia olentoja ja mietin vaikkapa koiran tuntemuksia kuin se olisi ihminen.

Agilityssa tuli vuodenvaihteessa kaksi uutta ”pikkuluokkaa”. Tuomaroidessani pikkuminejä, jotka ovat säkäkorkeudeltaan alle 28 cm, mietin niiden omanarvontuntoa. Aiemmin ne kilpailivat miniluokassa, jossa saavat toki edelleenkin kilpailla. Miniluokassa hyppykorkeudet olivat viime vuoden loppuun asti 25-35 cm (nyt 20-30 cm). Uudessa pikkuminiluokassa hyppykorkeudet ovat 10-20 cm. Kolmosluokassa kilpaillut pikkumini hyppi esteitä varsin ilmavasti. Olisi samalla ponnistuksella mennyt 35 cm hypynkin kuin tuon käyttämäni 15 cm korkuisen. Pohdin sen suorituksen jälkeen, mahtaako koira olla masentunut, kun ei enää saa olla korkeiden hyppyjen yli ponnistava urheilija. Heti sen ajateltuani mietin, että eläin ei varmaan mieti tuollaista.

Kilpailun jälkeen kotiin ajaessani sama ajatus nousi uudelleen mieleeni. Miten työtehtävien helpottaminen ja ihmisen siirtäminen vähemmän vaativiin työtehtäviin vaikuttaa itsetuntoon? Ajatuskuviossani mietin henkilöä, jonka fyysiset tai henkiset voimavarat eivät enää riitä aiemman työn tekemiseen. Sopeuttamistoimenpiteenä työn kuvaa sitten muutetaan. Heikon itsetunnon kanssa painiva voi kokea tilanteen varsin masentavaksi. Keskustelut aiheesta esimiehen, kollegoiden ja läheisten kanssa vaativat hyvää tilannetajua ja ymmärrystä kaikilta osapuolilta.

Samalla tavalla voi kokea jonkin oman saavutuksen arvostuksen romahtamisen tai lähestymässä olevan ”maalin” siirtymisen eteenpäin. Olet jo kuvitellut olevasi maalisuoralla tai ainakin hyvässä vauhdissa kilparadalla. Sitten tuleekin eteen uusi kartta ja kilpareittiin tulee paljon lisää matkaa. Kartta voi mielessä sumentua niin, ettei enää hahmota kokonaisuutta ja määränpää on etäinen – maaliviiva näkyy kuin sumun keskeltä niin, että matkaa on mahdoton arvioida. Tuollainen tilanne voi aiheuttaa ahdistusta. Sen kokenut voi todeta, ettei kilpaileminen ole enää niin kiinnostavaa ja tavoite vaihtuukin ihan muuhun. Mielen herkkyys ja tilanteiden monimuotoisuus voivat aiheuttaa ihmeellisiä asioita pään sisällä.

Äskettäin lukaisin läpi yhden traumaattisia kokemuksia käsitelleen opinnäytetyön. Siinä mainittiin, että joillakin miehillä on naisista poikkeava tapa käsitellä traumojaan. He uppoutuvat työn tekemiseen ja yrittävät siten käsitellä traumaansa. Tuota pohtien peilasin ajatuksiani elämäni

Kategoria(t): Agility, Mielenjuttuja. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *