Muistelen, etten ole murrosiässä ollut kovin ailahtelevainen enkä kiukkupussi. Olin oppinut, ettei saa suuttua. En muista kokeneeni isoa kriisiä teininä. On kai aika kokea eräänlainen murkkuikä nyt, ettei jää elämättä se vaihe elämästä. 
En tarkoituksellisesti elä tai tee mitään murrosikäisen tai uhmaikäisen tavoin. Tuo ajatus mielen murrosiästä nousi eilen terapian ”1-vuotistapaamisessa”. Ihan kokonaista vuotta ei vielä ole kulunut ensimmäisestä terapiakerrasta, mutta nyt kokoonnuttiin jälleen isommalla kokoonpanolla pohtimaan asioiden edistymistä, nykyistä tilannetta ja jatkoa. Osaan kuulemma kuvata sanallisesti tuntemuksiani oikein hyvin. Sanoin, että tämä nykyinen tilani, kun olen oppinut oman pään sisältä yhtä ja toista, on kuin murrosikäisen elämä. Tuolla tarkoitin sitä, että omasta päästä tulee esiin outoja uusia asioita kuin murrosikäiselle omassa kehossaan. Olen oppinut huomaamaan, miten joku asia vaikuttaa minuun ja välttämään vaikeimpia asioita silloin, kun en jaksa kokea ”hankaluutta”. Minun ajatuksillani on menossa muutosten aika. Tuosta tämä blogi sai tavallaan alkunsa keväällä 2016.
Olen edellisissä teksteissäni kertonut minkälaiset asiat ovat minulle hankalia. Niitä ovat ainakin:
- hälyäänet
- oudot tilanteet
- uusien henkilöiden tapaaminen
- puhelimella soittaminen
- kun alan puhumaan, puhumisen lopettaminen
- sen huomaaminen, että esittämäni asia ei kiinnosta kuulijaa
- tavaroiden paikkojen vaihtuminen
- aikataulujen muuttuminen
- Post-it –laput eivät ole pöydällä rivissä
- + iso joukko muita asioita
Eilen sain näille ongelmille ja muutamille hyville ominaisuuksille virallisesti nimen ja määritelmän: F84.5 Aspergerin oireyhtymä.