Viime viikkoina olen miettinyt elämän ihmeellisyyksiä syvällisesti ja vähemmän syvällisesti. Elämän eri vaiheet ja niissä olevien ihmisten polut ovat ristenneet oman polkuni kanssa. Näissä risteyskohdissa olen pohtinut omaa elämääni. Aika usein koen itseni hyvin voimattomaksi ja väsyneeksi. Tiedän, että väsyneenä ei kannattaisi miettiä vaikeita asioita, mutta niitä vain tulee miettineeksi. Minulle musiikin kuuntelu on voimattomuudesta nostava voima. Perjantaina ajoin Bitin kanssa Poriin. Radio Deillä soi Johanna Kurkelan kappale Sun särkyä anna mä en (sanat Heikki Kerkelä).
Laulun tekijä luonnehtii sanoillaan heikkouden tunnetta kokevan ihmisen tilaa:
Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa.
Mutta en sun särkyä anna mä en.
…
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en.
Kun on saanut levättyä ja pysähdyttyä hetkeksi omien ajatusten kanssa, huomaa, että elämä on kuitenkin sellainen lahja, ettei sitä kannata haaskata murehtien sitä, mitä kaikkea on vielä edessä. Kannattaa elää hetkessä, mutta aina se ei ole niin helppoa tekoina kuin sanoina.