Kirjoitan tällä kertaa tarkoituksella mustavalkoisesti, asiat karrikoiden. Tai kuin punaisella ja valkoisella, tikarilla omasta sydämestä kaivetulla verellä sanoja maalaten. Eilen illalla, kun en saanut unta, mietin syvällisiä mietteitä. Samoja aiheita olen pohtinut jo pari viikkoa. Mietteistä yksi on se, miksi olen itselleni niin ankara. Enää en vaadi täydellisyyttä, mutta en uskalla antaa itselleni lupaa elää täysillä. Luulen keksineeni siihen ainakin kaksi syytä. Ensimmäinen on oman mielen suojamekanismi. En halua, että petyn, kun en välttämättä ole vielä valmis uuteen – useammassakin mielessä. Voi olla, että olisinkin, mutta en tiedä varmasti. Toinen syy, jonka keksin, on suojamekanismi muita kohtaan. En halua loukata muita. Se on toki aina hyvä olla mielessä, mutta jotenkin tiedän, että olen tekemisilläni loukannut kuluneen vuoden aikana useampiakin ihmisiä – Anteeksi.
Kun Bitin kanssa kipusimme Ohikulkutien vieressä pyörätietä ylös kohti Oriketoa, totesin. Tähän asti olen jo kivunnut, en ole enää pohjalla. Tämä toteamus tuli mieleen sekä sen hetkisen fyysisen sijainnin että mielentilan puolesta.
Olen jo joissakin aiemmissa kirjoituksissani pohtinut luovuttamista ja pakenemista. Joskus vain on tehtävä kumpikin tai jompi kumpi. Oli mieltä rauhoittavaa, kun eilen luin jälleen tauon jälkeen ”Saat sen mistä luovut” (T. Hellsten) kirjaa. Olen jo kirjan loppupuolella. Lukemassani luvussa pohdiskeltiin, milloin on syytä miettiä, olisiko ero kuitenkin paras vaihtoehto. Osui ja upposi. Napakymppi. En siis ollut siinä suhteessa luovuttaja. Siellä kirjoittaja toteaa ”Pahan olon täytyy tulla todella suureksi ennen kuin tällainen ihminen on valmis kohtaamaan yksinäisyytensä.” Olen nyt harjoitellut yksinoloa. Alan jopa nauttia tästä, vaikka välillä ahdistaakin. Eniten minua stressaa Bitti. Tänään laitoin eläinlääkärille ”vikaselostuksen” ja kyselyn hoitoon pääsystä. Stressaan sekä Bitin vointia että sitä, kun se joutuu olemaan yksin minun työpäivät. Tiedän, muillakin on koirat yksin, mutta minä olen vaan tällainen hassu Petteri.
Näillä linnunlaulua täynnä olevilla metsäpoluilla, kärryteillä tai muuten vaan mukavissa paikoissa ehtii ajattelemaan niin, että ajatukset kääntyvät positiiviseen suuntaan, vaikka lähtökohta olisi hankala asia. Luovuttaminen ja pako – jatkan niistä. Mietin eilen ja yhdeltä kaveriltani kysyinkin, olenko minä Kaarinaan muuttamisella paennut asioita, joita en ole halunnut käsitellä. Sain ”tuomion”: ”et ole paennut, vaan muutto oli etäisyyden ottamista ja uuteen opettelua.” No niin kirjan kirjoittajakin totesi. Ahdistunut tuntee vapauttavaa oloa, kun syyllisyyden tuntoa voi riisua kerros kerrokselta.
Eilen mietin, että oloni on kuin rinteessä olevaan golfkentän hiekkabunkkeriin juuttuneella pallolla. Olen päässyt jo kohti ”maalia”, mielen tervehtymistä ja rauhoittumista. Edessä siintää jo greenin maalin lippu, mutta ajatukset ja oma jaksamattomuus vajottaa kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen hiekkaan, juuri kun olen pääsemässä viheriön reunalle. Ne ajatukset, jotka vajottavat sinne takaisin liittyvät isoihin ratkaisuihin. Minulla on 16 päivää aikaa päättää, haluanko olla varsinaissuomalainen vai satakuntalainen. Kesäkuun lopussa loppuu koeaikani ja samalla virkavapaani Porissa. Päätös on tavallaan helppo, tavallaan vaikea. Molempiin vaihtoehtoihin liittyy se, että koen niiden olevan pakenemista ja luovuttamista. Se, mitä pakenisin on vaihtoehdoissa eri asia.
Kun en ole hevonen, eikä Bittikään ole, niin menimme riippusillasta ylitse. Aurajoen eteläpuolelle. Tällä kertaa sillan ylittämiseen liittyi symbolinen merkitys. Valitsin puoleni. Olen kaarinalainen.
Elän voimakkaasti tunteilla. Arvostan myös suuresti sitä, kun saan tunnustusta ja otan palautteen (myös kritiikin) nöyränä vastaan. Näin yritän ainakin toimia. Olen saanut viikonlopun aikana sellaisen pyynnön, jota piti miettiä hetki. Alustavasti suostuin, en sanonut ”ei”. Koin, että minua arvostettiin tavalla, jota en ole ennen kokenut tällä harrastuspuolen osa-alueella. Pyrin jatkossakin olemaan se ”Petteri”, joka on iloinen, positiivinen ja kannustava sekä helposti lähestyttävä. Lähestykää ja tulkaa juttelemaan. Minä annan joskus jopa muille suunvuoron.
Ihanan aurinkoista kesän jatkoa kaikille. Hymyillään, kun tavataan ja halataan myös 