Haaveilua – ihanne-elämän elämistä mielikuvituksessa
Tällä viikolla oli kirjoittamishaastekurssin viimeisen tehtävän aika. Älkää silti puhjetko surusta itkuun tai lyökö ilosta käsiänne yhteen. En aio lopettaa kirjoittamista, vaikka tuota ajattelun ulkoista moottoria ei enää tämän jälkeen siinä mielessä olekaan. Poimin tehtävästä käsittelyyn haaveet ja aikamatkan.
Kun haaveilee, elää mielessään unelmaansa todeksi. Voiko niin elää jatkuvasti? Ei jos ei saa unelmaansa eläväksi. Jatkuva unelmissa ja mietteissä eläminen aiheuttaa sen, että oikea elämä jää elämättä.
On yllättävää,miten sama sana tai käsite eri yhteydessä tuo mieleen niin eri asioita. Elämän aikajana ja tärkeät tapahtumat siihen aseteltuna on monessa yhteydessä käytetty työkalu jäsennyksen avuksi. Tänään kiintopiste oli nykypäivässä. Tästä päivästä taaksepäin, elämän vahvoja asioita tähyten nousi esiin onnellisia ja haikeita muistoja.
Pätkä historiaa
Suurin osa teistä, jotka tätä luette, ette tiedä lapsuudestani juuri mitään. Avaan asiaa sen verran kuin jatkon ymmärtäminen edellyttää. Lapsuudenkotini sijaitsee pihapiirissä, jossa oleva toinen talo on äitini lapsuudenkoti. Vanhemman, rintamiestalon, ovat rakentaneet isovanhempani, jo pois nukkuneet Lauri ja Saara Vahala. En muista keitä muita taloa on ollut rakentamassa, varmaan se minulle on kerrottu, muttei ole tässä oleellista. Lapsuudenkotini on sitten taas isäni ja Lauri tuffan sekä muiden rakentama.
Tuolla tontilla ja ylipäätään Porin Kalaholmassa, saaressa Kokemäenjoen ja Varvourinjuovan välissä, tuli elettyä ensimmäiset 23 vuottani. Paljon ihania muistoja ja jotain luopumisen ikävääkin. Kiitos kaikille teille, jotka olitte tuolloin elämässäni mukana.
Samaa elämän kiertokulkua piti mielessäni edustaa vielä jatkokin, mutta toisin kävi monessakin mielessä. Jos kirjoittaisin nyt paperille, selittyisi tämän historian katkelman äkillinen loppuminen Eppu Normaalin Tahroja paperilla kappaleen sanoilla. Aihe on iso lukko, en saanut vielä avainta käännettyä siinä. Jatketaan iloisemmalla asialla, sopiihan se.
Paluu tarinaan
Aikajanalle asettuminen nykyhetkeen ja katseen kääntäminen menneeseen poimi menneisyydestä ne loistavat majakat ja tukipilarit, jotka siellä ovat vahvasti vaikuttaneet. Kolmen sukupolven pihapiiri lapsuuden ja nuoruudenkodissani. Sieltä nousee esiin myös yrittämiseen ja yhteisten asioiden tekemiseen rohkaisseet vanhempani. Esiin tulivat: liikkuminen, vapaa-ajan vietto ulkona eri ikäisten naapuruston lasten kanssa, vapaus kasvaa lapsena hyvän huolenpidon alla, kristillinen maailmankatsomus ja usko jumalaan. Muistelmahetken jälkeen on todettava, olen saanut hyvät eväät elämään. Siksi olen tässä ja nyt – keräämässä voimia eteenpäin, enkä jossain muualla huonossa kunnossa.
Tulevaisuuteen katsominen oli vaikeampaa. Ehkä armollisesti tai sitten tahallaan, tulevaisuus pitää näkökentässäni sumentavaa verhoa, kuin vääränlaisien lasien läpi yrittäisin nähdä sinne etäämmäs ajassa. Turvaudun mielen ja sydämen kuvaan siitä. Siellä on rakkautta, ystävyyttä ja paljon heitä, joiden kanssa on hyvä olla. Haaveissa sinne on surun ja kivun kiellettyä tulla.
Tulevassa, ilman haaveitakin, on tarkoitus pitää turhat huolet pois painamasta mieltä samoin ikävät asiat liiallisessa määrin. Muutamien vastuista vapaiden viikkojen jälkeen huomaan, että minulla on omaa aikaa. Koen jo tämän lyhyen ajan jälkeen itseni ehyempänä ja tyynempänä. Haave ajatuksen tulevaisuudessa vuoden, viiden tai kymmenen kuluttua, toivon, haluan uskoa niin, olen löytänyt sen, jonka koen sydämeni toiveen olevan.
Silloin minulla on rakas,
jota rakastaa,
joka rakastaa.
Hän,
jonka kanssa jatkan matkaa,
elän hetkessä,
en vain tulevassa.
Kuva Jukka Pätynen / Koirakuvat.