Kaarinaan on muutama viikko sitten avattu uusi kiinalainen ravintola työpaikkani naapuriin. Siellä käyneet kollegani sanoivat makujen olevan mietoja, ruoan melkein mautonta. Kai Rottakokki sitten aisti tuoksuja, kun minusta ruoka oli hyvää. Eihän siitä niin hiki tullut, kuin kauemman paikkakunnalla olleessa kiinalaisessa, mutta tuli hiki kuitenkin. Minun aineenvaihduntani on herkkää, hikoan voimakkaista mausteista. Voi olla, että ruoasta tykkäämiseen vaikutti myös se, että pessimisti ei pety. Kun ei odottanut sen olevan huippupaikka, ei pettynyt suhteessa odotuksiin.
Tänään olen tuulettanut päätäni urakalla. Pihalla on kyllä päähine ollut pääsäni, mutta kuvainnollisesti tuuli on pyyhkinyt ajatusten aavikon yllä pariin eri otteeseen. Päivällä oli ensimmäinen terapiatapaaminen. Sairaanhoitaja pääsi vielä vähällä, kun minun ääneni ei oikein vieläkään toimi influenssan jälkeen. Kun pääsen vauhtiin, niin puheripuli voi tuottaa ajatuksia melkoista vauhtia.
Toisaalta, yritän tuolla puhuessani ajatella samalla. En huomannut kysyä, kuuluiko ajatusteni raksutus hänen korviinsa. Ammattilainen osasi hienosti ohjata keskustelua niin, että sain purettua mielestäni muutamien solmukohtien syitä ja kuvata solmujen kireyden voimakkuutta tällä hetkellä. Juttelimme myös tästä blogikirjoittelustani. Hoitaja piti tätä loistavana juttuna. Kirjoittaessa tulee mietittyä asioita eri tavalla kuin puhuessa. Asioiden näkeminen tekstinä näytöllä konkretisoi mietteet.
Tulen kirjoittamaan jatkossa osan ajatuksistani ”vain pöytälaatikkooni”. Pöytälaatikkotekstit ovat sellaisia, että niitä en julkaise heti kirjoittaessani, vaan haluan niiden prosessoituvan mielessäni ja hioutuvan tekstinä niin, että ne voi julkaista. Ne liittyvät viime viikolla kirjoittamiini voimakkaisiin lukkoihin ja oviin, jotka ovat niillä lukoilla suljettuina. Avaan ovet, käsittelen tunteet ja asiat. Annan ajatusten tasaantua ja jäsentyä. Sen jälkeen mietin, mitä siitä prosessista kirjoitan niin, että se auttaa minun lisäkseni muita, mutta ei loukkaa tai syyllistä ketään.
Tänään sain Putkeen! -lehden toimittajalta, ystävältäni Anu Kylvéniltä viestin, voinko antaa jäähyväishaastattelun. Putkeen! on Suomen agilityliiton lehti. Kannattaa muuten tilata se. Anu laittoi päivällä kysymykset minulle sähköpostiin. Luin ensimmäisen ja itkin. Töiden jälkeen vastasin haastattelun kysymyksiin. Kirjoitin ja itkin haikeiden tunnelmien itkua yli tunnin tai en minä itkenyt koko aikaa, mutta kirjoitin aika laveasti. Taitaa tulla pieni leikkuri tekstimäärään.
Vastauksia kirjoittaessani koin sen itselleni tärkeäksi osaksi prosessiani. Ensimmäistä kertaa ajattelin jäsentyneesti näitä asioita. Mitä olen kokenut agilityssa? Mitä Sagi on saanut aikaan puheenjohtajavuosieni aikana. Yleinen tietohan on ”Sagi ei tee mitään!” Kirjoituksellani kumosin kyllä tuon ”ei mitään” osan. Tekijäpulan takia Sagi ei ole tehnyt kaikkea, mutta paljon Sagi, sen vapaaehtoiset ja palkatut työntekijät, on tehnyt.
Petteri ei jaksa tehdä kaikkea, eikä kukaan muukaan yksin. Pyydän erityisesti agiltya harrastavilta lukijoitani yhtä asiaa. Osallistukaa oman yhdistyksenne ja Sagin ”talkoisiin”. Kirjoitan tämän seuraavan vähän leikillisesti. Petteri ei ole korvaamaton, mutta yksi ihminen ei voi Petteriä korvata.
Ojenna käsi auttava.
Tartu käteen auttajan.
Kanna kuormasta osa,
niin jaksaa toinen jatkaa,
kanssa kuorman lopun.