Elämässä on vaiheita, joissa tapahtuu luopumista tavalla tai toisella. Eilen luovutin osan elämästäni pois, mutta vain väliaikaisesti. Terapeuttini sai tutustuttavakseen Kulta-aika lapsuuden kirjani sekä kaikki koulutodistukseni 1-luokalta lukion loppuun. Tokihan ne kaikki olivat tallessa. Tuntui aika oudolta, kun annoin nipun toiselle ihmiselle ”ole hyvä ja tutustu näihin”.
Kuluneen syksyn aikana olen analysoinut aika paljon sitä, minkälainen olen, miten toimin tietyissä asioissa ja miksi teen niin. Veikkaan, että useat ystäväni tunnistavat minut kuvauksesta ”puhuu innostuessaan vaikka tunnin riippumatta siitä onko kuuntelija kiinnostunut asiasta”. Tämä piirre on ollut erittäin hyödyllinen opetustyössä 🙂 .
Olen pohdiskellut sitä, että en aina ”lue” oikein muiden viestin ”tunnesisältöä”. Tulkitsen asioita itselleni rankimman mukaan. Suuttumiseni on harvinaista. Tätä mietin parina päivänä. Oikeasti suutun, mutta räjähdän silloin sisäisesti ja nielen asian sisääni kalvamaan. Suuttumiseni kestomuoto ilmenee mököttämisenä.
Johtopäätökseni on se, että olen omituinen tai ainakin hyvin omalaatuinen käytökseltäni. Tähän on hyvä todeta minua kantanut ystäväni Tarun toteamus: ”Petteri on Petteri, muut on muita, mutta ei Pettereitä.”. Ei siis ole ihme, että olen erikoinen, olenhan ainutlaatuinen.