Seppo Tapio Kerminen, 29.7.1941 – 2.8.2020

Isäni Seppo Tapio Kerminen syntyi evakkoreissulla Alajärvellä 29.7.1941. Sieltä perhe muutti vielä takaisin Hiitolaan Kuoksjärven Tutin kylään välirauhan aikana. Siirtokarjalaisperheen lopullinen evakkomatka päätyi Porin Pietniemeen nykyisen Etu-Ameriikantien varteen lohkotulle pientilalle.

Saavuin eilen pihaan tuttuu.
Ei ollut vastassa isä.
Hänellä päättynyt oli aika kivun.
Jumalaan säilytti uskon.
Perille pääsi ystävä Herran.
Siellä kohtaamme kerran.

— PK

Seppo lähti isosiskonsa Sirkka-Liisan kanssa sotalapseksi Ruotsiin. Junassa Menomatkalla Hiitolasta Vaasaan kaulassa ollut nimilappu oli ahdistanut tai vaivannut isää. Lopulta hän oli heittänyt pahvisen nimilappunsa junan ikkunasta. Junassa valvojat / saattajat olivat ihmetelleet, kuka tämä pikkupoika oikein on. Sisko oli sanonut ”se on meidän Teppo”. Siskoa ei oltu kuitenkaan uskottu, vaan listoista oli tarkistettu kaikki lapset ja todettu lopulta Seppo Sepoksi. 

Ruotsissa sisarukset oli sijoitettu eri perheisiin, kun molemmat perheet olivat toivoneet yhtä lasta kotiinsa. Jossain vaiheessa lapset näkivät toisensa Falunin kaupungilla. Silloin perheille selvisi tilanne. Ruotsista palatessa Suomessa sisarusten ei toivottu puhuvan toisilleen ruotsia, jotta ruotsin kieli saatiin kitkettyä pois. Luultavasti siitä aiheutui isälle pientä ongelmaa suomen kielen kirjoitukseen ja ehkä muutenkin oppimiseen. Ruotsissa Seppo oli osannut jo ainakin laskea ennen kouluikää. Itse muistan lapsuuden matkat Ruotsiin, jolloin kävimme tervehtimässä Svea ja Erik Häggiä. Ruotsin sotavanhemmat olisivat halunneet adoptoida isäni.

Isä harrasti nuorena urheilua kotitöiden salliessa. Toimelias nuorimies kuljetti vesikelkalla vettä pihaan luistinkentän tekoa varten. Hiihtoladut olivat niin hyvässä kunnossa, että ainakin kerran oli kilpahiihtäjät harhautuneet ladultaan ja päätyneet Kermisten pihaan.

Koulumatkalla sisarukset olivat tuiskulumen aikaan hyppineet täyteen lunta pakkaantuneisiin ojiin. Koulussa vaatteet olivat sitten kastuneet sulaneesta lumesta.

Ammattikoulun isä kävi autopuolella. Sen alan töitä Seppo ei koskaan tietääkseni tehnyt. Ammattikoulun jälkeen alkoi työelämä. Ura alkoi Porin Vesi ja Lämpö Oy:n ensin  juoksupoikana ja sitten varastomiehenä. Sieltä olen kuullut monia tarinoita, joista olisi voinut kirjoittaa kirjan. Moniin tapauksiin liittyy yllytyshulluutta, ”tieteellistä tutkimusta” ja usein legendaarinen työkaveri Sulinin Lasse. 

Tähän kirjaan muutaman muiston. Bahcolta tuli markkinoille vihreä kahvaiset ruuvimeisselit. Niiden muoville annettiin ”elinikäinen iskunkestävyystakuu”. Varaston sankarit ottivat kilon moskan ja löivät sillä kahvoja. Kestäneet menivät myyntiin ja jokunen hajonnut takuuvaihtoon. Tätä voisi kutsua todelliseksi asiakaspalveluksi.

Lapsena kuulin meillä olleiden nelipyöräisten kenkiin sidottavien rullaluistimien tarinan. Ne oli hankittu, kun oli lyöty vetoa, luisteleeko Kerminen niillä tietyn pätkän kaupungilla. Työkaverit menivät edellä kuorma-auton lavalla ja Seppo luisteli perässä. 

Empiiristä tutkimusta edustaa äänen kuuluvuuden testi. Yksi varastomiehistä ajoi Jawalla ilman pakoputkea Mikonkatua kohti vesitornia tietyllä hetkellä. Miehiä oli risteävällä Yrjönkadulla kuuntelemassa joka korttelin matkalla. Viimeinen oli Kokemäenjoen ylittävällä sillalla. Ääni kuului sinne asti, joten tarkkaa äänen kuulumisen matkaa ei saatu määriteltyä.

Aluksi isä kuljetti tilattuja putkitarvikkeita ja yrityksen isoja käteissiirtoja tavarapolkupyörällä. Myöhemmin auton hankittuaan jotain kuljetuksia meni silläkin. Poliisi oli pysäyttänyt kuskin Tikkutehtaan kohdalla ja kysellyt, miksi kuuden metrin vesijohtoputket oli sidottu auton alle. Vastaus oli selvä ”ei niitä voi katollakaan viedä.”

Hiljaisina aikoina varastolla ehti tekemään ajatustyötä. Siellä oli 60-luvun alkupuolella syntynyt idea rakennuskoneiden ja työkalujen vuokraamiseen. Pankinjohtaja oli sanonut, ettei sellainen kannata ja lainaa ei ollut tullut hankintoihin. Niin jäi perustamatta vuokraamo. Tuotesuunnittelusta haluan mainita Hiku-kiukaan, jonka lämmitys oli todella tehokas. Yksi kyseinen kiuas oli käytössä Sulinin talolla tai mökillä vielä 80-luvulla. Sen hormin pinnassa pystyi pitämään kämmentä. Lämpö jäi niin tehokkaasti kiukaaseen.

Matematiikan professorini Juha T. Tanttu mainitsi joskus, että isästäni olisi luultavasti tullut tiedemies tai keksijä, jos hän olisi syntynyt erilaiseen sosioekonomiseen ympäristöön ja eri aikana.

Armeija-aikana isän urheilullisuus ja kirjaimellisuus toi monesti ”lisätöitä”. Hän paransi muun muassa komppanian astioiden tiskausennätystä. Tässä avuksi tuli kekseliäisyys ja käsien lämmönsietokyky. Apulaiset lämmittivät vettä kiehuvaksi. Huuhtelun jälkeen ei tarvinnut kuivata lainkaan, kun astiat kastoi kiehuvaan veteen. 

En ole aivan varma, mistä putkialan töistä isä aloitti ”viraabelit” eli sivutoimensa. Tiedän sen, että hän on ”käsiklopalla” eli käsikäyttöisellä putkikierteen vääntimellä tehnyt kierteitä useisiin satoihin Porin seudun taloihin asennettuihin öljysäiliöiden täyttöputkiin. Putkitöiden monipuolisuus ja ehkä yrittäjyyden kiinnostavuus veti kokopäiväiseen yrittäjyyteen, kun päivätöiden ohella yrittäjyys alkoi olla raskasta.

Seppo perusti veljensä Pekan kanssa putkiasennusliike T:mi P ja S Kermisen, joka toimi yli 30 vuotta Porin alueella ja ainakin Hyvinkäällä asti. Tuttu halliyrittäjä, Laakson veljekset, pyysi heitä töihin Joensuuhunkin, mutta sinne asti he eivät lähteneet. Yrittäjäveljekset tekivät töitä antaumuksella. Kiivaan rakentamisen aikana työpäivät olivat jopa 16 tunnin mittaisia. Kuulin juuri muutama kuukausi sitten Kaarinassa rakentajalta, että Kermisen veljekset olivat tehneet hänen vanhempiensa taloon Porin Tuorsniemeen putkityöt yli 40 vuotta sitten ja kaikki toimii edelleen. Olin itse isän mukana työmailla silloin, kun isä oli yksin. Taidoin muutaman kerran olla Pekan Transitin matkassakin.

Isäni ei lapsuutensa muuttojen lisäksi juurikaan vaihtanut osoitetta. Lapsuudenkodistaan hän muutti äitini kanssa äitini kotitalon yläkerran asuntoon oman talon rakentamisen ajaksi. Tuo talo valmistui 1969 äidin kotitalon naapuriin ja siellä isä myös siirtyi tästä ajasta ikuisuuteen. Asuinpaikat olivat siis: Alajärvi, Hiitola, Falun (Ruotsi), Porin mlk (Tuorniemessä parakissa ja lapsuuden lopullinen koti Pietniemellä), Pori (Kalaholma).

Lapsena ihailin isän palkintoja. Niitä oli ainakin autosuunnistuksesta ja shakista. Luulisin että isän auto oli tuolloin Fiat 1500 (tai 1300), jonka ostamiseen liittyi yksi tarina. Isä meni töistä ruokatunnilla rahat haalarin rintataskussa ostamaan autoa Porin Veholta. Haalarimiehelle ei autoa myyty. Toista kertaa ei siihen liikkeeseen menty, vaan ”Laakson veljekset” toivat autojen ostomatkalta kyseisen auton Raumalta. 

Autosuunnistuksen ja rallin ajotaidot auttoivat monesti hankalissa ohituspaikoissa. Huvitti joskus, kun isä kommentoi ajotapaani. Muistui silloin mieleeni yhteinen matka, jossa peräkärry Skodan perässä ohitimme hitaamman auton risteysalueella. Sanoin, ettei tässä saa ajaa keltaisen viivan väärällä puolella. Siihen Seppo tokaisi ”en ylittänyt keltaista viivaa, vaan pysyin koko ajan sen vasemmalla puolella”. 

Marjastus oli isälle tuttua jo lapsuudesta. Monena syksynä kävin isäni kanssa mustikassa, puolukassa ja karpalossa. Tutuksi kävivät ainakin Preiviikin, Makholman, Kytölammin, Ahmauksen, Rudanmaan ja Tampereentien alun marjapaikat.

Kotitalomme pihassa oli viljelyksiä vähintäänkin tarpeeksi. Ainakin nurmikkoa leikatessa marjapensaat, joita kahdella naapuritontilla oli muistini mukaan noin 40 kpl aiheuttivat reittisuunnittelua. Niistä isä keitti mehua kahdella Mehumaijalla yhtäaikaa. Mehua riitti koko vuodeksi, kun sitä oli tehty monta kymmentä, jopa yli sata, ”maijallista”. Kasvihuoneita oli aluksi yksi, mutta lopulta kaksi. Niissä kasvoi ainakin tomaatteja, kurkkuja, paprikoita ja salaattia. Kaikki tuotteet punnittiin ja merkittiin taulukkoon. Kasvihuoneajanjakson jälkeen tontille istutettiin tyrnejä, joita isä keräsi kokonaisina marjoina. Vadelmapensaita oli myös niin, että niistä tuli monta kymmentä litraa marjoja vuodessa. Niin ja tietenkin omenapuita oli niin, että vioittuneita omenoitakin oli vaivaksi asti.

Polttopuita Seppo teki kovasti. Ainakin kolmena talvena hän tilasi Kullaan metsäkoululta tukkirekallisen koivutukkeja. Niistä hän teki sähkömoottorisahalla ja pienellä halkomakoneella polttopuita. Veljeni Timo oli jossain vaiheessa laskenut tontilla olevan 90 pinokuutiometriä valmiita polttopuita.

Kotitalon valurautaviemärin hajottua isä kaivoi talon alle tunnelia reilusti yli 10 metriä, jotta sai vaihdettua viemärit uusiin lattiaa rikkomatta. Hullulta kuulostava urakka, kuten yleensä.

Varhaislapsuudessa muistan, että kävimme usein sunnuntaina Porin Teljän seurakunnan jumalanpalveluksissa. Myöhemmin, muistaakseni 1977, siirryimme Porin helluntaiseurakunta Eelim ry:n toimintaan. Seurakunnassa isä oli hiljainen vastuunkantaja. Oman alansa työt kuuluivat sielläkin yhtenä osana toimintaa. Joka kevät kävimme laittamassa Noormarkun Rudanmaassa Rantaniemen leirikeskukseen vedet toimintaan ja syksyllä ennen pakkasia tyhjentämässä vesijärjestelmän. Vuosien ajan Seppo oli kolehdin (uhrilahjan) kantajana ja toiminnan esimiehenä. Harkitsevana ja hiljaisena miehenä isä ei ollut usein äänessä isossa joukossa. Kotipiirissä isä oli aktiivinen toimija ja piti ”saarnan” aina vuorollaan.

Lapsuuden ja nuoruuden muistoissani ovat Helluntaiherätyksen juhannuskonferenssit. Vuonna 1978 Keuruulla ja 1979 Hattulan Katinalassa olimme ”vain osallistujina”. Juhannuksena 1980 konferenssi oli Porissa. Siellä isä oli putkitöissä talkoolaisena ja minä apulaisena. Putkitöiden esimies Hemmo Ilvonen ja varmaan moni muukin huomasi isän ammattitaidon. Siitä lähtien kiersimme isän kanssa ”kesälomalla” putkitalkoissa ympäri Suomea, lopulta pysyvästi Keuruun Isossa Kirjassa. ”Kiertolaisvaiheessa” oli aina asennuksen ohella iso suunnittelutyö siinä, miten mahdollisimman pienillä lisäostoilla saisi raamattuopiston putkitarvikkeilla toteutettua ravintolatoiminnan ja saniteettitarpeiden vesijärjestelyt. Sepon rauhallisuus ja järjestelmällisyys auttoi siinä, että yleensä kaikki toimi ja ainakaan juhlijat eivät isosti huomanneet häiriötilanteita. Isän jäätyä sairaseläkkeelle toimin itse vielä jokusen vuoden hänen ”perintövirassaan”. 

Isä oli tutussa seurassa puheliaskin, mutta yleensä puhui harkiten ja muille tilaa antaen. Ne jotka puhuivat hänen kanssaan puhelimessa tietävät, ettei puhelinoperaattorit liikoja pennejä saaneet. Puhelinmyyjien soittaessa isä saattoi innostua puhumaankin kunnolla. Liekö silloin pulpahti pintaan sisäinen karjalaisuus. Kaksi humoristista muistoa kerron näistä myyntiyrityksistä. Mainittakoon jo tässä, että vanhemmillani ei ollut silloin televisiota. 

Myyjä: ”Meillä olisi teille tarjolla nyt edullinen kanavapaketti.”
Isä: ”En ole ollenkaan venemiehiä ja ei täällä lähellä taida isoja kanavia ollakaan.”
Myyjä: Tämä onkin televisiokanavapaketti.”
Isä: ”Mistä minä niitä kanavia sitten katsoisin?”
Myyjä: ”Televisiosta tai näytöltä”.
Isä: ”Haluaisin nähdä, miten se tuolta näytöltä näkyy, kun en oikein usko sen toimivan.”
Myyjä: ”Kyllä tämä toimii kaikilta näytöiltä.”
Isä: ”Jaa… ainoa näyttö meillä on tuo mikroaaltouunin kello.”
Myyjä: ”Ei se siinä näy, eikö teillä ole televisiota?”
Isä: ”No ei ole.”
Myyjä: … tuuut tuutt….

Ja se toinen tapaus, operaattorin edustaja.

Myyjä: ”Kiinnostaisiko puhelinlaskujen pieneneminen puoleen.”
Isä: ”Nyt kyllä on asia, joka kiinnostaa.”
Myyjä: kertoo liittymästä ja hinnoittelusta innoissaan.
Myyjä: ”Kuinka suuria puhelinlaskuja teillä on yleensä?”
Isä: ”Ne on kaikki yli 5 euroa, kun keräävät maksuja aina sen rajan ylittymiseen saakka. Edellinen taitoi olla 5,73 €. En muista oliko se kuudelta vai seitsemältä kuukaudelta.”
Myyjä: ”Minulla ei taida olla kyllä sittenkään teille puhelinlaskuja pienentäviä tarjouksia.”
Isä: ”Harmi, kun se olisi kyllä kiinnostanut.”

Seppo rakensi kanssani Ruosniementien asuntoani reilusti yli tuhannen työtunnin verran, vaikka oli jo tuolloin sairaana. Sitkeästi isä tuli auttamaan melkein joka ilta ja päivisinkin koko vuoden projektin ajan. Hänen panoksensa oli korvaamaton. Se oli vaikein asia minulle, kun laitoin eron tullessa talon myyntiin. 

Isä oli meille pojille hyvä vanhempi ja oiva roolimalli. Häneltä opimme ahkeran työnteon. Kaikilla kolmella veljeksellä on nykyään oma yritys, vähintään sivutoimisena. Kun hän otti jonkun asian hoitaakseen, hän teki se huolella loppuun. En ole kuullut yhdenkään T:mi P ja S Kermisen asiakkaan valittaneen, että työ oli huonosti tehty, päinvastoin. Isä antoi myös mallia siihen, että yhteisiä asioita ja naapuriapua tehdään talkoilla.

Viimeisinä vuosina isän harrastuksiin kuului kotipihassa näkyvien eläinten tarkkailu, lukeminen ja ristikoiden täyttäminen.

Seppo oli Sanan ja rukouksen mies. Muistan lapsuudenkodistani lukuisat Kalaholman-Isojoenrannan kotipiirin perjantai-iltojen rukouskokoukset, joissa isä piti Raamattuhetken ja johti rukoukseen. Kokoontumiset päättyivät aina kahvihetkeen, jossa oli tarjolla isän (yleensä juuri hänen) itse tekemää pizzaa. Isä viitoitti meille pojille olemisellaan ja tekemisellään Raamatun oppien mukaisen elämän. 

Isä kilvoitteli ja säilytti uskonsa. 

Viimeisen kerran näin isäni hänen syntymäpäivänään 29.7.2020. Muutaman minuutin hän jaksoi olla hereillä. Oli kuitenkin helpottavaa nähdä tuolloin, että kipulääkkeet pitivät tuskaa poissa. Ajatukseni häntä halatessani oli ”hyvää matkaa isä ja kiitos kaikesta. Nähdään taivaassa!”

Sepon siunaustilaisuus vietettiin 14.8.2020 Porin isossa kappelissa läheisten ollessa paikalla. Muistotilaisuus pidettiin Ruosniemen seurakuntakodissa. Kiitos kaikille myötäelämisestä kaipauksessamme.

Äidilleni haluan esittää suuren kiitoksen isän hoitamisesta kotona viimeisten vuosien ajan. Äidille, Pekka enolle ja Arja tädille suuret kiitokset Sepon näköisten hautajaisten järjestämisestä.

Isää, tai kuten veljeni Pasin lasten synnyttyä sanoimme, ukkia jäivät kaipaamaan vaimo Pirjo, Petteri ja Johanna, Pasi, Hanna, Markus, Samuel ja Aamos ja Timo sekä perheet sekä sukulaiset ja ystävät. Jälleennäkemistä odottaen:

vanhin poikasi Petteri