Jokaiseen meistä liittyy joitakin rooleja. Joskus otamme esille tietoisesti tai tiedostamatta vahvasti jokun roolin. Elämme sen roolin kautta elämäämme. Jos se ei ole sellainen rooli, joka on itseen kiinteästi liittyvä perusrooli, voi elämästä tulla mieltä rasittavaa roolipeliä. Peliä elämässä ja elämällä.
Minun elämääni kuuluu, tai ainakin on kuulunut, monia rooleja. Osa näistä on ammatin ja koulutuksen kautta tulevia rooleja. Jos roolin liittyminen itseen tapahtuu jonkun reaalimaailman todellisen funktion kautta, ei rooliin liity välttämättä voimakkaita tunteita. Tällaisesta roolista irtaantuminen ei myöskään ole helppoa tai edes mahdollista. Kun on jonkun lapsi tai vanhempi, ei siitä voi irrottautua. Siitä roolista voi kuitenkin karsia pois asiat, jotka ovat turhia. Vanhempieni lapsena olemiseen liittyy rakkautta ja turvallisuutta. Joskus liitin siihen voimakkaita suoriutumisen ja suorittamisen paineellistavia tavoitteita.
Itse luulin liittäväni ammattiini ja koulutustaustaani voimakkaat roolit ja tunnetilat. Mielikuvamatkalla ajatusten maailmaa huomasin, että voisin luopua vaikka ammatistani. Siihen liittyi rationaalisen Petterin asettama ehto ”jos saisin toimeentulon muuten, mikä ettei”.
Voimakkaimmat tunteet ja riippuvuussuhteet koin, kun purin rooleja ”talkoomyyrä”, ”agilitykisaaja”, ”agilitytuomari” ja ”3 x ex-pj”. Talkoomyyrä olen ainakin ennen ollut. Koen yhteisöllisen tekemisen ilman oman hyötymisen tarvetta itselleni kuuluvaksi ominaisuudeksi. Olen kyllä viime aikoina vähentänyt talkoilua, mutten lopettanut kokonaan. Agility lajina on sellainen, että en kuvittele luopuvani siitä helposti. Vaikka agility on mukavaa, voi sen ympärillekin kertyä itse asettettuja tai toisten luomia suoritusnormeja ja -paineita. ”Pitäisihän sinun kisata enemmän, kun sinulla on noin hyvä koira.” tms. Viimeinen rooli, sen nimikin kuvastaa, että olen siitä luopunut. Niiden kautta sain kavereita, mutta tietääkseni kukaan ei minua hylännyt sen vuoksi, että luovuin tehtävistä. En jaksanut enää, siksi luovuin. Kuoriessani puheenjohtajarooleista kerroksia kuin sipulista, tulee monta kaunista ja iloista asiaa mieleen, mutta osa kirvelee silmissä. Päälimmäisenä tunteena on liikutuksen kyyneleet. Huojentuminen siitä, että elän ilman näitä rooleja on vapauttava kokemus.
En ole aiemmin miettinyt, että olisin pidetty, rakastettava ja arvokas ilman roolejani. Nyt kun mietin tätä, totesin, kyllä olen. Minua ei ole hylätty, vaikka yksinäisyys on ollut minun pelkotilani. Kun riisun itseni mielessäni roolien taakoista ja naamioista, koen olevani suhteellisen tavallinen suomalainen mies. Omasta roolittomasta minästäni kumpuavat ominaisuudet, niistä päälimmäiset ovat, iloinen, puhelias ja tunnollinen. Niillä pääsee hienosti elämässä eteenpäin.
Vaikka joskus tuntuu siltä, että kaatuu itse tai muuta kaatavat ja juuret revitään irti, ei siitä kuole. Tästä sain elävän esimerkin päivällä lenkillä. Maahan kaatunt mänty oli vain toisen reunan muutamilla juurilla kallion halkeamassa kiinni. Siinä se eli, ei enää varmaankaan saman mallisena kuin aiemmin, mutta eli kuitenkin. Minusta tämä poikkeavan mallinen mänty oli kaunis.
