Uskoo ken tahtoo, joskus idea tällaiseen kirjoitukseen on sattumien summa. Onko se sattumaa vai jotain muuta, sitä voin pohtia toisella kertaa. Tänään olin toipilaana töissä ensimmäistä päivää viikon tauon jälkeen. Kotiinlähtö viivästyi vähän. Kotimatkalla autoradiossa soi normaaliin tapaan Radio Nova. Kanavalla on nyt menossa ”kilpailu”, jossa saa ehdottaa / perustella, miksi joku on ansainnut nipun elokuvalippuja. Ehdotuksen oli laittanut äiti, jonka poika asuu ryhmäkodissa. Äidin perustelu viestissä sisälsi tekstin, ”en juuri koskaan pyydä mitään”. Ohjelman juontajat soittivat äidille. Äidin ja varsinkin pojan kohtalot sekä tarina kosketti minua vahvasti.
Samassa mieleeni tuli ”En pyydä paljon” (levyltä Toiset on luotuja kulkemaan), edesmenneen iskelmätaitelija Kari Tapion koskettava esitys. Kun vertaa Kari Tapion esitystä sen alkuperäiskielilseen Paulina Rubion diskohenkiseen esitykseen, on ero kuin yöllä ja päivällä. Suomenkieliset Jorma Toiviaisen sanat herkistävät mielen. Sanoituksen riimittely istuu melankoliseen suomalaiseen sielunmaisemaan. Useammat kuuntelukerrat nostavat esille tekstistä vivahteita ja sisäkkäisiä kerronnan tasoja. Omalle kohdalleni tapahtui ”osui ja upposi”.
Mutta sitten asiaan. Kun mietin pyytämisen ja antamisen vastavuoroisuutta, tulee mieleeni väkisinkin, onko näillä kahdella jokin tasapaino yksilön tasolla. Pyytämisestä olen huomannut, mitä enemmän tavaraa on ja mitä paremmin asiat elämässä on, sitä enemmän ja parempaa haluaisi. Kun on painettu matalalle ja ahtaalle, pyynnöt pienenevät, pienenevät niin, että niitä tuskin on.
Kuvittelen, jos ihminen joutuu todella vaikeaan hetkeen, voi käydä niin, että voimat pyytääkin ehtyvät. Jos siinä vaiheessa ihmiseltä puuttuu sosiaalinen tukiverkko, voi käydä niin, että pyytäjän ääni vaikenee iäksi, ennen kuin sosiaalibyrokratia tulee apuun.
Tajunnanvirrassa on helppo hyppiä tyrskyltä toiselle, tässä tapauksessa paluu tapahtuu ensimmäisen kappaleen loppuun. Bitin kanssa kävellessäni hitaasti Aurajoen rantaniityllä Auranlaaksossa mietin, kuinka kiitollinen saan olla. Viime marraskuun puolivälillä sain äidiltäni edelleen kyyneleet silmiini saavan tekstiviestin ”On juteltu isän kanssa. Voit tulla koska vaan kotiin, vaikka yöllä.” Mikä suuri etuoikeus on omistaa vanhemmat, jotka huolentivat noin aikuisesta lapsestaan. Kun muutin ”kotiin” reiluksi kuukaudeksi, siellä odotti pedattu sänky ja rakastavat vanhemmat. Vieläkin muistan, kun isäni tuli ovelle vastaan, halasi ja sanoi ”tervetuloa takaisin kotiin”.
Toivottavasti jonain päivänä voin osaltani auttaa jotain, joka on avun tarpeessa. Hyvän tekeminen ja ystävällisyys ovat sellaisia ”luonnonvaroja”, joita ei kannata kätkeä maahan, vaan laittaa ne kiertämään ja kasvamaan.