Tämän vuoden Suomen agilitymaajoukkueen karsintakilpailut olivat minulle sekä työtä että kisojen seuraamista.
Perjantaina osallistuin agilitytuomarien mittauskoulutukseen, josta jatkoin lauantaina käytännön mittaustyötä. Noin yhdeksän tunnin aikana sain mitata yli 50 koiraa. Mittausvarmuus kasvoi niin, että päivän loppua kohden koirilta sai otettu mitan varmemmin ottein kuin aamulla. Todistuksia kirjoitettaessa keskustelimme lyhyesti mikä oli aiheuttanut poikkeamaa, jos emme saaneet jostain syystä täsmälleen samaa tulosta. Kuitenkin uskallan väittää, että kaikki koirat saivat oikean FCI:n mittaustavan mukaisen kokoluokan. Mittaustapahtumassa pystyi käyttämään koiran mittaamiseen reilusti aikaa. Lisäksi mittauspaikka oli rauhallinen, joten olosuhteet olivat hyvin neutraalit. Kovalla alustalla seisottu reilun työpäivän mittainen rupeama parilla lyhyellä tauolla tuntui illalla jaloissa pahemmin kuin SM-kisojen lauantain tuomarointi helteisessä auringonpaisteessa.
Sunnuntaina oli rauhallisen heräämisen aamu. Kun koirat oli huollettu (ruokittu ja lenkitetty) suuntasimme ”turisteina” seuraamaan maajoukkuekarsinnan finaalipäivää. Katsomossa oli tiivis tunnelma, kylki kyljessä, mutta mikäs sen mukavampaa hyvässä seurassa. Saimme jo kisaparkkiin tullessa osaksemme hyviä hymyjä ja peukun näyttöä. Mahdollisesti jo korviin kulkeutuneet huhut ovat siis paikkansapitäviä, jos olette oikeita huhuja kuulleet. Kavereiden kannustus ja hersyvä huumori pitivät tunnelman korkealla. Ruoka- ja juomahuolto hoituivat hienosti, kiitos pizzojen tilaajalle J . Kun kisaväsymys alkoi jo vähän painamaan viimeistä rataa seuratessa, saimme hauskuutusta tuomaroinnista. Sivosen Vesa oli puomin alastulon avustavana tuomarina. Hän istui tuolilla puomin ”puhtaalla puolella”. Jos tuli kontaktivirhe, Vesa viittasi (femmaa näyttäen) ja nousi seisomaan. Meille siitä tuli ”Opettaja, opettaja, minä tiedän” juttu. Hyvin Vesa tiesikin.
Minulle on hieman naureskellen todettu ilmaisuni olevan joskus vähän suppeasanaista. Uskokaa tai älkää, niin Petteri pystyy sellaiseen, vaikkei minun puhetulvan ja tekstivirran perusteella niin välttämättä uskoisi käyvän. Oikeastaan se on minulle luontaista toimintaa silloin, kun en ole aivan varma tilanteen luonteesta tai miten nyt kuvaisin asiaa, ehkä tilanteen ilmapiiristä. Kasvokkain tässä ei ole minulle niin suurta ongelmaa kuin kirjoittaessa, jolloin en aina osaa lukea tilanteen sanatonta sisältö tekstin rivien välistä. Voisi sanoa, että saatan töksäyttää tekstillä kuin Syke sarjan lääkäri Petteri Holopainen. Vai mitä ajattelette Petteri verbaalisesta taiteilusta:
Kiitos, kyllä seurasi kelpaa.
Jep, mietitään.
Mut joo,palataan asiaan.
Tästä on tullut monet hyvät naurut. Viestin vastaanottaja oli ehkä hieman mietteliäs tuon jälkeen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
Olen oppinut ilmeisesti uuden taidon. En ole käsittääkseni ennen puhunut unissani, mutta muutama päivä sitten puhuin. Oikeastaan se oli nukahtamisvaiheessa olevan puhetulvan jatkumista. Unen voittaessa aihe vain vaihtui. Ennen nukahtamista puhuin jostain autoreissusta tms. Nukahtamishetkellä puhe taukosi silmänräpäykseksi ja samalla vaihtui aihe. Puhe jatkui:
Mausteita lisätään vähitellen.
Kyseinen ohje on hyvä ruoanlaiton lisäksi moneen muuhun asiaan. On sitten kyse harrastuksista, parisuhteesta tai jostain muusta elämänosa-alueesta, paras tulos ei synny, jos kaikki mausteet laittaa ”soppaan” kerralla. Mausteita vähitellen lisäämällä voi maistella, miten keitos kehittyy. Maistellen tulosta lyhyin väliajoin, selviää nopeasti, jos tulos ei etene kohti tavoitetta. Silloin voi tehdä korjausliikkeittä, jolla suunta voidaan korjata.