Monet tietävät, että uusien ihmisten kohtaaminen on minulle stressaavaa, jopa pelkotiloja aiheuttavaa. Tänään oli jälleen edessä päivä, jolloin piti jännittää. Rakennusvalvonnassa oli tänään työpaikan kehittämiseen liittyvä haastattelupäivä. Meitä haastatteli minulle entuudestaan tuntematon henkilö, Työturvallisuuskeskuksen asiantuntija Tarja Räty. Aistin hänet nähtyäni, ettei minulla ole mitään syytä pelätä. Haastattelun ohjeellinen kesto piti olla noin puolituntia, mutta minä olin ilmeisen laveasanainen, kun meillä kului asioita pohtien tunti ja kymmenen minuuttia.
Haastetteluhetkessä tuli käsiteltyä ongelmanratkaisutilanteita nepsy-ihmisen näkökulmasta. Mietimme sitä, miksi minusta on tullut jossain vaiheessa arka palautteenantaja. Minut hyvin tuntevat tietävät, että minulla on oma näkemys ja selkeä kanta varsin moneen asiaan. Olen asiakeskeinen, vaikkakin voimakkaan tunteikas. Tunneilmaisuni värikkyys tai voimakas tunteilla reagointini johtunee siitä, että tunteet ovat minulle varsin mustavalkoisia. Tuntuu aika hassulta kirjoittaa tästä ja samalla muistaa, että olen noin vuosi sitten kirjoittanut tästä ”opettaen” yhdelle kaverilleni. Nyt saan sitten itse oppia sitä, miten en osaa tulkita tunnelatautuneita ilmaisuja oikein.
Minun itsetuntoni on varsin heikko, sellaiseksi muokkautunut. Vuorovaikutustilanteessa mietin pitkään mitä sanon, jotten loukkaisi toista. Vaikka pitäisi sanoa joku vaikea asia, yritän muodostaa siitä pehmeämpää ilmaisua. Haluaisin olla entinen reaktiivisesti kommentoiva Petteri. Toki siinä ”minuudessa” oli se huono puoli, etten aina kuunnellut muita. Nyt kuuntelen, mutten enää ota niin aktiivisesti osaa keskusteluihin. Vaikea lopulta sanoa, kumpi on parempi tila vai olisiko optimi jossain näiden välissä. Mustavalkoisuudesta pitäisi löytyä keskiharmaavyöhyke, jossa uskaltaisin tuoda julki ajatuksiani toisia kuunnellen.
Palautteen saaminen on minulle iso kipukohta. Käsittelimme sitä tovin aikaa. Vaikeimmat tilanteet muodostuvat, kun mielipidettäni kysytään tai kerron sen ”kyselykierroksella”. Jos esittämäni asia saa silloin vähättelevän sävyisen kommentin tai jää jopa huomiotta. Näissä hetkissä itsetuntoni menee nolliin – olin huono ihminen, kun en osannut sanoa mitään tärkeää.
Toinen ongelmatilanne, sellaiseksi minulle muodostunut, on palautteen antaminen toisen toiminnasta. Jos minun pitäisi kertoa toiselle, että hänen toimintansa ei ole sellaista, jota haluan alan helposti itse itkemään. Itse asiassa tänään haastattelussa tirautin itkun, kun mietin tällaista tilannetta. Sinä voit miettiä, ettei siinä ole mitään vaikeaa. Pitää vain sanoa toiselle, ettei hänen toimintansa ole sopivaa tai etten koe asiaa tuolla tavalla. Minulle sen tekee vaikeaksi pari asiaa. Ensinnäkin siinä pitää puhua vaikeasta asiasta. Osaan kirjoittaa vaikeista tunteista, mutten sanoa niitä sanoina. Toinen vaikeus tulee itsetunnon romahtamisen pelosta. Pelkään sitä, että kertoessani tuollaisen asian, vastapuoli saa siitä itselleen aseen, jota voi käyttää minun lamauttamiseen. Haastattelijan kanssa mietimme, että pelkoni pitäisi olla turha. Eihän ketään käytä tietoisesti toisen heikkoja kohtia omaksi edukseen. Ei pitäisi, mutta se on humanistisen ihmiskäsityksen muodostama käsite normi-ihmisen toiminnasta.
En tiedä, minkä verran työpaikkani kehittyi, mutta sain taas eväitä siihen, että ymmärrän paremmin omaa toimintaani ja miten voin kehittyä paremmin toimivaksi. Koin uudet eväät niin hyviksi, että kysyin saanko halata häntä kiitokseksi.