Eilen illalla ennen nukahtamistani ehdin miettiä hetken isoja ja pienempiä asoita. Joskus on hyvä pysähtyä miettimään, vaikkei turhaa huolta tulevasta kannatakaan kantaa. Siinä miettiessä jäi yksi ajatus itämään muiden ohella. Sen kasvu oli todella nopea. Itäminen, kasvu ja valmistuminen tapahtui jo tämän aamupäivän aikana.
Päätin, että tästä lähtien Bitin kanssa kisaaminen on pelkästään hauskaa, ei enää turhaa puristusta. Lisäksi päätin, etten paineista Bitin kanssa itseäni tavoitteellisuudella. Se tuli todeksi tänään. Minulta ja Bitiltä puuttui ennen tätä päivää kaksi agilitynollaa sm-kisojen pääsykriteeristöstä. Jos olisimme saaneet yhden nollan, olisin ilmoittanut Bitin ATT:n torstain iltakisoihin tavoitellaksemme vielä viimeistä nollaa. Nollia ei tullut. Syy oli omaa laiskuutta: treenaamattomuutta ja pientä huolimattomuutta vähän heikon kunnon vuoksi.
Asetn joskus tavoitteeksi saada Bitin kisakirja täyteen. Nyt siitä jäi reilu 1,5 sivua vielä täyttämättä. Toki edelleenkin kisaamme, mutta noin 15 kisan vuositahdilla taitaa tuo tavoite jäädä täyttymättä. Viimeinen sivu ei käänny.
Tämä päivä oli haikea ja upea. Bitin meno oli lähes sitä samaa kuin sen parhaana kisakautena 2010-2011, jolloin parhaimmillaan olimme Agi.fi-rankingissa medien kymmenen kärjen joukossa. Kisakirjan lehteily ja muistelu saa jäädä vielä tuonnemmaksi, mutta jo Sastamalasta kisoista Poriin vanhempieni luokse ajaessa silmät kostuivat, kuten nytkin. Osuvasti siinä hetkessä autossa soi CD-levyltä Club for Fiven Saat miehen kyyneliin. Sitä ennen hieman enemmän ihmissuhteista rallatteleva Jäätelökesä. Mietin niitä hetkiä, upeita, tunteikkaita ja arkipäiväisiä, joita olen saanut jo Bitin kanssa kokea.
Ehkä haikeimmaksi olon sai viime kesäkuun SM-kisojen muistelu. Perjantaina Ouluun päin ajaessani tunteet menivät vuoristorataa. Lauantain joukkueradalla romahdin henkisesti totaalisesti. Itkin pari tuntia melkein katkeamatta. Kiitos Jari Laitisen, Sagin väen ja muutaman muun, sain kasattua itseni sunnuntaille. Sunnuntaina karsiuduimme finaalista yliaikanollalla. Rata oli kuitenkin yksi parhaista radoistamme yhteistyön ja menemisen osalta. Bitin ja minun vauhti vaan silloinkaan riittänyt 50 nopeimman medikoirakon joukkoon. Tuon radan jälkeen Laitisen Jari tuli kentän laidalle, jossa silitin ja palkkasin Bittiä – itkien vuolaasti onnenkyyneleitä. ”Teitte loistavan radan. Kasasit itsesi hienosti eilisestä.” Olen onnellinen, että minulla on tietä minua tukevia ystäviä. Viime vuoden sm-kisoista muodostui takautuvasti Team Bitterin jäähyväiskisat kansallisissa arvokisoissa.
Tämän aamupäivän Jari Helinin agilityradat Sastamalassa olivat mielessäni kuvainnolliset jäähyväiset huipulle. Näistä radoista varsinkin ensimmäinen oli lähes sitä samaa menoa kuin viime kesäkuussa. Kiitos Tommi Rintala, kun olit kuvannut ensimmäisen ratamme. Se on muisto, joka tallentuu syvälle sydämeeni. Team Bitterin agilitykirjassa kääntyy lehti, mutta kirja ei vielä toivottavasti sulkeudu. Muistakaa pitää agilityssa hauskaa kisakumppaninne kanssa.
Porissa näin vanhempani ja veljeni. Kävin hakemassa jotain tavaroita myös Ruosniementien talolta Anittan luota. Tuli kohtaaminen, jonka olen tiennyt jonain päivänä tapahtuvan. Olen sitä jännittänyt. Tilanne ei nyt ole ihan jokapäivänen, eikä sitä voi opetella. Olin pakkaamassa tavaroita varastosta peräkärryyn. Otin työhanskan kädestäni ”Hei, olen Petteri”. Ei se ollutkaan vaikeaa.