Olin ajatellut, että luen Tommy Hellstenin kirjan ”Saat sen mistä luovut” kokonaan, ennen kuin kirjoitan sen ajatuksista elämää suurempia ajatuksia. Toisaalta, voiko elämässä olla suurempia ajatuksia kuin elämä? Noin kolmasosan kirjasta luettuani pitää todeta, että olen Hellstenin filosofisista mietteistä vaikuttunut niin paljon, että kirjoitan joitakin ajatuksia jo nyt.
Olen pitänyt ajoittain itseäni luovuttajana ja huonona ihmisenä. Pikkuhiljaa ajatteluni on kääntynyt siihen, että minua tukeneet ja tsempanneet ovat olleet oikeasssa. Olen tehnyt rohkeita päätöksiä viimeisen reilun puolen vuoden aikana. Aika näyttää, mitä kaikkea ”hullunrohkeaa” vielä teen.
Kirjassa on pohdittu sitä, mitä rohkeus on. Todellinen rohkeus on sitä, kun myöntää oman heikkouden, on nöyrä ja tunnustaa, ettei osaa kaikkea eikä pysty kaikkeen. Sankariksi Tommy nimittää niitä, jotka uskaltavat tehdä rohkeita päätöksiä, irrottautua vakiintuneista traditoista, tavoista ja turvallisista asioista.
Kiitos serkulleni Petralle, kun suosittelit minulle Hellstenin kirjoja. Olen miettinyt, onko joku määrä, paljonko pitää yrittää, ennen kuin voi voi sanoa yrittäneensä tarpeeksi. Ei sellaista rajaa ole. Sen tietää, kun on tehnyt sen, mitä pitää tehdä. Kirja antaa vapauttavan olon. Olenkin ollut rohkea sankari, en periksi antava heikko luovuttaja.
Tämä päivä oli minulle tärkeä merkkipaalu töissä. Selvisin siitä kollegoihini ja osittain itseeni kohdistuneesta patoksellisesta kritiikistä, joka on ennen järkyttänyt tasapainoani. Olen kasvanut, matkannut eteenpäin. Elonpolulla on mäkiä ja notkoja. Suunta on kuitenkin ylöspäin. Olen niin onnekas, kun minulla on kannustavia ystäviä. Kiitos teille <3
Henkisesti tavallista rankemman työpäivän jälkeen suuntasin Bitin kanssa lenkille sellaista reittiä, että pääsimme yhdelle voimapaikoistani. Tuntuu aina niin ihmeelliseltä, miten nuo puut, pääaasiassa männyt, voivat kasvaa kallion päällä. Tuolla sammalpeitteen alla on luultavasti halkeamia, joista juuret luikertelevat kohti vettä ja ravinteita. Samoin elämässä eteen tulevissa kallion kokoisissa esteissä on halkeamia, joista pääsemme kalliomuurin läpi. Ei ole tarve siirtää kalliota, kunhan malttaa miettiä ja odottaa.
Karua ja kovaa
Edessä on kallio,
suuri, kova ja karu.
Liian suuriko kiertää?
Kyllä, voimat ei riitä!
Pinta on liukas ja jyrkkä.
Istun sen juureen mietteissäni.
Uupuneen pään painan
varaan käsien heikkojen.
Elämän kuorma selässä taakkana.
Onko se turha?
Lasken sen maahan ja mietin.
Selkääni sälytetty,
mutta miksi?
Voinko sen jättää murheeksi muiden?
Mietin, sitä ei tarvi kantaa,
ei minun, ei muiden.
Jätän sen maahan,
juureen kallion.
Nostan katseeni.
Näen jäljet,
kallion rinteelle johtavat.
Niitä seuraan.
Löytyy polku, kuin portaikko.
Ilman kuormaa turhaa,
pääsen laelle kallion.
Siellä lepään, voimia saan.
Alhaalla siintää jotain,
elämää suurempaa –
unelma onnesta.
Sitä kohden matkaan,
levänneenä kevein jaloin,
avoimin mielin.