Assin elämää
Tietyt kaavat,
totutut tavat.
Tyyli vaihtuu,
assi ahdistuu.
Olen pohtinut viime aikoina sitä, mitkä asiat ja tilanteet olen elämässäni kokenut hankaliksi, ikäviksi tai ahdistaviksi. Kuten aika monet tietävätkin olen kaavoihin kangistunut ja aikataulujen orja. Olen yrittänyt opetella kasvaa näistä tavoistani pois. Olen siinä osittain onnistunutkin. Pystyn jo toimimaan menettämättä toimintakykyäni, jos joku asia tehdään eri tavalla kuin ennen. Edelleen minulle syntyy ongelma siitä, jos tehtävän suoritustapa vaihtuu joka kerta tai edes melko usein. Ahdistus johtuu siitä, että joudun muuttamaan päässäni sinne muodostamani toimintamallin ensin uudeksi ja vasta sitten kykenen tekemään uuden tavan mukaisesti.
Onneksi se, että tiedän olevani toiminnaltani poikkeava, auttaa nykyään vähän ymmärtämään muitakin. Opettelua tämä vaatii, mutta kaipa joskus onnistunkin. Ymmärrän jo sen, että kaikki eivät ajattele yhtä suoraviivaisesti kuin minä. En enää ihmettele, kun jotkut ovat kokeneet minut rasittavaksi ja jääräpäiseksi ”tästä mennään ja tehdään näin, kun kerran näin on päätetty”.
Ahdistuva assi tarvitsee aikaa ja tilaa yksinäisyydelle, aina hetkittäin. Silloin aivot saavat rauhassa käsitellä vaikeat asiat ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Ärsykkeiden tulvan alla palaset jäävät sekaisin tukkimaan ajatusten liukuhihnaa ennen pakkauslinjan suppiloa, joka säkittää muistot muistojen varaston säkkeihin. Ajatusten ja muistojen sekainen suma ruuhkauttaa ja kuormittaa ajattelua. Sen tapahtuessa huono olo näkyy ja valitettavasti myös näkyy. Minun kohdallani se ei yleensä kuulu, kuin kiristyneenä äänenä tai täytenä äänettömyytenä.
On jännä juttu havaita, miten luetusta kirjasta putkahtaa yhteneväisyyksiä oman pään toimintaan pari kolme kuukautta lukemisen jälkeen. Aika pitkään vei näiden palasten loksahtelu kohdalleen. Liekö vihdoin lämpenevä ilma laajentanut suppiloa niin, että joku tukkeena ollut ajatuksen palikka tipahti suppilosta ja sai säkityksen jatkumaan.