Kävin 18.1.2017 Turussa Sigyn-salissa katsomassa Kaarinan lukion musiikkiluokkien produktion, musikaalin ”Sinä päivänä kun synnyin”. Esitys oli Suomi 100 -juhlavuoden teeman innoittamana kahden naisen elämäntarinoihin nojautuva ”elämänkerta” Suomen historian tapahtumiin ja aikakausiin nivoutuneena. En käy musikaalin juonta sen enempää avaamaan, mutta naiset olivat Suomen tapaan satavuotista eloaan juhlistavia. Heillä oli, osin tietämättään, yhteisiäkin asioita elämässään. Lähtökohta oli kuitenkin se, että he olivat taustoiltaan hyvin erilaiset ja molemmat lähettivät miehensä sotimaan. Naisten isätkin sotivat melko pian tyttöjen syntymien jälkeen vuonna 1918 kansalaissodassa, luonnollisesti eri puolilla.
Lähdin katsomaan ja kuuntelemaan musikaalia ihan vain musikaalina ilman mitään ennakkolatauksia ja -odotuksia. Koin paljon ja hyvin voimakkaasti. Ennen kuin mitään oli sanottu, minä itkin. Voin vain kuvitella, kuinka kipeitä nämä asiat ovat tai ovat olleet heille, joita nämä tapahtumat ovat koskettaneet henkilökohtaisesti. Sanotaan ”kyyneleet puhdistavat”. Ne puhdistivat ja osaltaan hoitivat asioita, joista en tiennyt edes kokevani noin voimakkaasti. Oli jännittävää kokea niin voimakkaita tunteita, mutta pelottavaa, kuinka lähellä tunteiden tuntemukset olivat toisiaan. Tunteiden skaala vaihteli pelon, ahdistuksen, vihan, kaipuun, säälin, harmituksen ja onnen alueilla, siis varsin laajalla alueella. Koin ne vain hieman erilaisina ja kaikille itkin. Silmät olivat kostea lähes koko ensimmäisen puoliajan. Toisella puolikkaalla olin enemmän tasapainossa.
Yksi yhteinen nimittäjä on oikeastaan kaikilla kokemillani tuntemuksilla. Kaikki ne ovat tiivistettävissä kysymyssanaan ”miksi”. Miksi veljen piti nousta veljeä vastaan? Miksi joku viesti jäi toimittamatta perille? Miksi pitää olla sotia? Miksi joku jää palaamatta Ruotsista kotiin? Miksi erilaisuus on kiellettyä? Miksi jotkut tapaavat monta kertaa ja tuntevat voimakkaasti jotain? Miksi jonkun kohtalo on kärsiä henkisesti? Miksi…? Näitä kysymyksiä pyöri mielessäni. Älkää antako minulle niihin vastauksia, sillä en edes oikeasti kaipaa niitä, kunhan vain mietin. Petterin päässä on aivoilla turhaa aikaa, siksi pitää miettiä paljon.
Voin siis sanoa, että esitys oli varsin koskettava ja liikuttava. Äänentoistossa oli solistien äänen kuulumisen osalta vähän toivottavaa, mutta muuten musikaali oli nautittava. Muutama kaveri voi tunnistaa itsensä arviosta ”sähkökitara kuului läpi”. Upea produktio oli saatu valmiiksi oppilasvoimin. Kiitos Kaarinan kaupungille tästä kokemuksesta.