Olen joskus kevään lopulla tulostanut paperille kahden laulun sanat. Silloin ensimmäinen oli eletyn elämän kuvausta ja toinen ajatuksia jostain tulevaisuudesta. Nuo kappaleet ovat Yö-yhtyeen Minne tuulet vie (sanat Mikko Karjalainen) ja Popedan Tahdotko mut tosiaan? (sanat Pauli Hanhiniemi). Sanoittajien tekstien riimittelyssä on osittain monimerkityksellistä kerrontaa, joka jättää kuulijalle ja lukijalle vapauksia tulkita sisältöä jossain määrin. Ihaillen makustelen mielessäni lahjakkaiden tekstinikkarien tuotoksia, jotka eivät välttämättä avaudu yhdellä kuuntelukerralla.
Kirjoitan ensin muutamia mietteitä Yön kappaleen osasta.
…
Kummallekin valehtelen, jos kiellän tunteet nää,
jos väitän että elämä on loputtomiin kestävää
Meissä on voimaa, mä epäile en,
vuosien varjostamaa.
Sävyjä joita ei kirkkaaksi kai enää saa.
Kerto:
Mitä tapahtuu jos lähden, minne tuulet vie?
Sinne mis’ on puhtaan taivaan alla uusi tie.
Mitä tapahtuu, jos lähden tuntemattomaan?
Loppuuko maailma siihen vai alkaako vaan uudestaan?
Jossain vaiheessa herkkänä tunneihmisenä sen vain aisti, että yhteinen elo ei enää sellaista, että se jatkuisi. Se ei ollutkaan ikuisesti kestävää. Vuosien yhteiselo oli tuonut tuota sanoittajankin mainitsemaa voimaa. Sitä vain tiesi jo ennalta, mitä toinen aikoo sanoa tai tehdä. Se oli voimaa ja samalla arkea helpottavaa. Tuolla voimalla oli toinenkin puoli, jota käsitellään yhden lauseen puolikkaan verran ”vuosien varjostamaa”. Tahrat, joita ei ole puhdistettu, samentavat sävyjä niin, että viestien hienoiset vivahteet eivät aina ole sävyiltään selkeitä. Analyysi siitä, kannattaako korjata vai aloittaako uudestaan on jokaisen itse tehtävä. Sen pohdinnassa voivat ystävät ja auttajat toimia tukena, mutta päätös on jokaisen oma asia. On hyvin kliseistä kirjoittaa, mutta kirjoitan silti: jokainen kantaa itse vastuun päätöksistää. Silti kannattaa kertoa huolistaan ja tuntemuksistaa läheisilleen.
Oman päätökseni sisältöä kuvailee pitkälti tuon kertosäkeistön teksti. Lähdin sinne, minne tuulet veivät. Edessä oli uusi tie. Lähdin tuntemattomaan vailla tietoa siitä, mitä tapahtuisi. Hetkittäin olo tuntui maailmanlopulta, mutta sitten yli puolen vuoden epävarmuuden jälkeen alkoi tuntua, että kaikki alkaa uudestaan, mutta erilaisesta lähtöasetelmasta. Osittain uudessa alussa on vuosien elettyjen elämien sävyjen muutoksia. On elettyä elämää, joka on jättänyt jälkensä ja muodostanut omia pinttyneitäkin toimintatapoja. Mukautuminen ja muutosherkkyys auttavat eteenpäin.
Poimin myös Popedan kappaleesta pätkän tunteikkaaseen ajatushautomooni.
Huomaamatta painuu ryhti kumaraan,
kun karisseita kappaleita itsetunnostaan.
Etsii pitkin pientareita pala kerrallaan –
yksin tuskin koskaan sitä enää kokoon saan.
Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan?
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan.
Elinkautistani seurassani päivästä päivään lusimaan.
Aamuteesi kanssas jakamaan.
Vaikka olen joidenkin mielestä näyttänyt päällepäin ehjältä, olin minä keväällä todella rikki. Itsetuntoni oli alhaalla – palasina. Ystävien tuella ja ammattiauttajan avulla se on eheytynyt vähä vähältä. Vihdoin löytyi kertosäkeistöllekin merkitys ja kohde ajatuksille, jos aamuteen vaihtaa aamukahviin. Elämä ei tunnu nyt lusimiselta.