Ylitän sillan,
pienen, niin tutun.
Alla sen virtasi keväällä puro.
Se oli soliseva, kirkas.
Enää jäljellä on noro,
pieni, juuri näkyvä.
Tuntuu että on vakio
summa veden ja valon.
Jos valoa vähän, niin vettä paljon.
Tasapainoa luonnon!
Samoin vaihtelee elossa tunnot.
Vastavoimat ilo ja suru,
rakkaus ja yksinäisyys,
viha ja ystävyys.
Vuolas puro puhdisti rannat –
Itku ihmisen tunnot.
Jäljellä jäänyt on jotain,
lastia mieltä painavaa.
Kärsimätön sielu ei siedä,
epävarmuutta, miksi en tiedä?
Mieli ennen herkkä
on nyt kuin lasi.
Kestää painetta, mutta isku särkee.
Opettelen, odotan,
vahvistumista kuoren.
Silloin jaksan ottaa vastaan,
sen mitä antaa huomen.