On vaikea ennalta aavistaa, että itselle voi joskus napsahtaa tuomio käräjäoikeudesta. Liikenteessä olen onnistunut ajamaan 28 vuotta niin, että kohdalleni on langennut yksi rangaistusmääräys kolarista ja yksi pysäköintivirhemaksu.
Ei tämä tuomio yllätyksenä tullut, sillä olin itse hakemassa tätä tuomiota. Aivan pikaistuksissaan ei tuomiota itselleen saanut haettua, sillä prosessi alkoi yli puolivuotta sitten. Tästä viimeistään arvaatte, mistä on kysymys. Aiheesta on riimitelty monia lauluja, joista viimeisimpiä ja hyvin tunteikkaita ovat Sannin Me ei olla enää me ja Jonna Tervomaan (san.&säv. J. Leskinen) Rakkauden haudalla. Viime vuoden marraskuun 16. päivänä jätimme avioeron vireillepanon hakemuksen. Siitä puolivuotta ja yksi päivä, eli 17.5.2016 jätimme jatkokäsittelyhakemuksen. 24.5.2016 oli kansliapäätöksen ”langetettu” tuomio: ”Tuomitaan avioeroon”. Aika hämmentävää on lain kiemuroiden vuoksi tuleva terminologia. Tuomitaan eroon. Ensimmäiseksi tulee mieleen vain rangaistuksia, joihin tuomitaan oli sitten kyseessä rikokset tai palloilupelit. Hetken mietittyäni tuli mieleeni, että myös maalit tuomitaan. Tuomarilla on käsimerkit niihinkin. Avioero on eräänlainen maali. Yhden aikakauden päätepiste ja samalla toisen ajan alku.
Ero ei ole varmaan koskaan helppo. Omalla kohdallani eron oikeutuksen ja eroamisen syyllisyydentunteiden puntarointi oli hyvin rankkaa. Se saattoi näyttää helpolta, mutta sitä se ei ollut. Mietin monta kertaa, luovutinko liian helposti? Olisiko vielä pitänyt yrittää? Avaan jälleen sisimpäni verhoa. Oman itsensä avaaminen muille on hieman kivuliasta, mutta se on minulle osa prosessiani. Kaapissa olevat ”luurangot” ja elämään pompsahtavat ”möröt” eivät tule kummittelemaan, kun pelaa avoimin kortein. Tämän kirjoituksen loppu voi olla yllättävää luettavaa monelle. Tuo rankka pohdinta juontaa juurensa pitkälle. Usko Jumalaan on osa elämääni. Olen elänyt lähes 30 vuotta elämästäni helluntaiseurakuntien piireissä. Vapaakristillisissä piireissä eroon suhtautuminen on pehmentynyt vuosikymmenten takaisesta. Ennen ero oli lähes tabu. Eronneisiin suhtautuminen ei ollut silloin mitenkään luontevaa. Kun eronnut tuli seurakunnan tilaisuuteen, pystyi helposti aistimaan sen, että ainakin osa kuiski vierustoverinsa korvaan ”eronnut tuli tänne”.
Onhan Raamattuun kirjoitettu eroamisen olevan kiellettyä, paitsi joissakin erikoistapauksissa. Tunnustan, olen rikkonut niitä määräyksiä. Mutta kuten toisaalla kirjoituksissa kirjoitetaan Jeesuksen omia sanoja siteeraten ”Joka teistä on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Näitä asioita pohtien voin todeta olevani syntinen, mutta yksikään ei selviä synnittä. Ei tämä avioero ole ainoa rikkeeni, sitä en väitäkään. Armo kantaa. Se on hyvä muistaa.
Pitää muistaa olla myös itselleen armollinen, ainakin yhtä armollinen ja salliva kuin muille. Tässäpä minulle, itseäni piiskaavalle vaatijalle on taas hyvä kotiläksy.