Pitkästä aikaa olen yksin pidempään kuin vain muutamia tunteja. Paikka on se, joka minullle oli reilu vuosi sitten todella raskas – Lägin parkkipaikka. Nyt ei ole henkisesti rankaa, mutta ikävä on.
Päivä oli monipuolinen. Ykkösluokka ja kakkosen hyppis kuluivat tuomariharjoittelija Jessin harjoittelun vastaanottajana. Hän ja Lägin vki selvisivät päivästä hienosti. Koetoimitsijaharjoittelija kysyi minulta ”Tuleeko huomenna tuloksia, kun tänään ei oikein tullut?” Toivottavasti tulee. Tulihan tänäänkin sentään onnistumisia ja luokkanousujakin. Niin, siis oma osuuteni varsinaisessa tuomaroinnissa oli kakkosluokan kahden agilityradan tuomarointi.
Kisapäivän jälkeen suoritin pään nollauksen koirien kanssa reilun tunnin lenkillä. Lenkin metsäosuudella pääsi ihastelemaan etelän metsien alkavaa ruskaa. Bitti ja Huima ovat hienoa matkaseuraa, kun pitävät hieman skarppina koko ajan. Tai lähinnä B pitää mörähtelemällä Huimalle, jos toinen tulee Bitin mielestä hänen reviirilleen.
Olin varautunut kisaviikonloppuun niin, että voin kokkaillakin Agi-Pesässä. No… laiskuus iski. Söin valmiiksi paistamiani broilerin sisäfileitä salaatin ja rypälemehun kera. Nälkä lähti ja olo on rennon rauhaisa.
Ikävä ja odotus
Ikävä on sitä, kun haluaa olla jossain muualla.
Toisaalla, toisen luona.
Kaipaa jonnekin,
luokse toisen.
Sydän haluaa luokse toisen,
lähelle sydänystävän.
Ei ymmärrä mieli sitä,
että ero kestää vain hetken,
yhden pienen tovin.
Ajatusten ja mielen kasvua,
mietteitä,
yhteisen tulevan ajatuksia.
Ne vahvistavat ja kantavat,
jaksamista hetkeen antavat.