9.4.2016 kääntyi uusi lehti elämässäni. Oikeastaan lehti kääntyi jo päivää aiemmin, mutta ”muste” lehdelle tuli vasta mainittuna päivänä. Mikä on tuo päivä? Silloin julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni omassa blogissani. Sen jälkeen on virrannut paljon vettä Aurajoessa. No – monia kuutioita, muttei siinä ikinä paljon vettä virtaa. Kiitos vielä kerran minun kirjoittamiseni alkuun herättäneelle Leena Pohjaranta ja blogikirjoituksiin kannustanut Tanja Kortelainen. Vielä muutama vuosi sitten en kokenut, että olisin hyvä kirjoittamaan. Osaan toki joskus tekstillä tai puheessa kivasti kannustaa, nasevasti näpäyttää, sulavasti sivaltaa tai onnekkaasti oivaltaa.
Tänään tein Bitin kanssa pitkän aamulenkin. Oikeastaan se ei ollut kumpaakaan. Lenkille lähdimme vähän ennen klo 11, joten ei ollut aamu ja 3 kilometrin lenkki ei ole myöskään pitkä kuin aamulenkiksi. Ajallisesti se kesti normaalia paljon pidempään, kun toinen ei jaksa nyt liikkua kuin hitaasti. Hitaasti edetessä oli hyvää aikaa pohtia mennyttä ja miettiä tulevaa.
Mennään ensin menneeseen. Aloitin kirjoittamisen sillä ajatuksella, että kirjoittaminen auttaa minua itseäni suuresti jäsentämään ajatuksiani. Kirjoittaen mietteet konkretisoituvat näytölle. Silloin niiden sisältöä, jota kaikkea en suinkaan ole teille lopulta näyttäny, katsellessaa voi havahtua miettimään, onko asia tosiaan noin. Aristelin hieman, vaikka avoin ihminen olenkin, miten muut suhtautuvat avoimeen tilitykseen ja pohdintaan vaikeista aiheista – elämän kipupisteistä. Ehkä juuri blogin aihevalikoimasta johtuen ei blogin aiheisiin samaistumisesta juurikaan kommentoida julkisesti. Voin kertoa, kun en mainitse nimiä, että näissä teemoissa liikkuu valitettavasti useampi ystäväni minun lisäkseni. Useampia kertoja on blogikirjoitukseni julkaisemisen jälkeen kulunut tunti jos toinenkin chatissa kokemukista viisaita ajatuksia vaihtaen. On kiva saada kannustavaa palautetta, mutta en kaipaa pelkästään päähän taputtelua. Aika paljon päälakeani on taidettu taputella hiusten ”kulumisesta” päätelleen. Ajatuksiin toisesta katsantokannasta sparraava vastakkainasettelu on myös hyödyksi minulle ja sparraajalle. Jankkaaminen ja inttäminen ei auta kumpaakaan, vaan tuo pahaa mieltä ainakin toiselle, ehkä molemmille. Rakentava keskustelu aiheen ajattelun eri vivahteista on avartavaa. Hymyn sai eilen kasvoille entisen seurakaverin kirjoittama viesti – erityisesti sen osa:
”Minulle avautui aivan uusi Petteri, ja se Petteri, minkä nyt opin tuntemaan. On vähemmän insinöörimäisesti ja rationaalisesti ajatteleva. Petteri. Olet antanut, tunteen ottaa sinusta otteen, sillä tunne voittaa aina järjen. Olet muuttunut eduksesi, ja saanut rauhan ja harmonian elämään.”
Minä tosiaan elän nykyään enemmän tunteilla ja annan niiden viedä. Tuo ystävän kommentti avasi minun miettimään tuota tunnepuolta. Olen aina ollut tunteikas, mutta luultavasti olen oman järjen peittää tunteet suureksi osaksi. Onneksi olen muuttunut.
Tänään aamulla etsin Bitin rekisteripapereita. Niitä etsiessäni käsiini tuli keltainen kirja. Siinä on monen ystäväni nimiä eri rooleissa. Se on siitä erikoinen ”päiväkirja”, että siinä on merkittyinä pääosin vain onnistumisia. Se on agilityn kilpailukirja. Siihen merkitään vain nollatulokset – onnistumiset. SM-kisoista ja maajoukkuekarsintoihin osallistumisesta tulee aina merkintä, mutta niihin pääseminenkin on vaatinut onnistumisia. Ihana kirja – paljon muistoja. Muistot jatkuvat, niitä tulee lisää, nyt toki jonkin aikaa vain nimenä muiden kirjoissa – tovottavasti tosi monessa kirjassa.
Ihmisillä on monia eri virstapylväitä elämässään. Minulla niitä on kuluneen vuoden aikana ollut monia. Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessani totesin, liian monia, jotta pää olisi kestänyt ilman kriisiä ja stressiä. Silti en olisi tehnyt erilaisia päätöksiä kuin muutamassa asiassa, jos nyt saisin jälkiviisaana tehdä kaikki päätökset uudelleen. Ensi viikolla tulee täyteen puolivuotta Kaarinaan muuttamisesta. Täällä asuessani olen liikkunut luonnossa paljon enemmän kuin aiemmin. Siitäkin olen saanut muutamilta ystäviltä naureskellen tulleet kannustavat kommentit. Mä olen melkein metsittynyt. Huomaan myös mun asunnonetsinnän kriteerien päivittyneen hieman metsäisempään suuntaan kuin ihan keskusta olisi. Mun paras kaveri, Bitti, näyttää aistivan, koska minulla on ollut töissä hankala päivä. Silloin kuljen päivälenkillä ajatuksiin vaipuneena. Bitti osaa ohjata minut lähimetsään minun voimapaikkaan 
Ruoka ja sen tekeminen on ollut ennenkin lähellä sydäntäni. Nyt, kun asun yksin, en jaksa aina laittaa itselleni ”oikeaa ruokaa”. Eilisenkin elin salaatilla ja tuoreella ananaksella sekä muutamalla voileivällä (ilman voita ja mitään levitettä). Onneksi minulla on täällä ystäviä, joiden kanssa laitamme silloin tällöin ruokaa toisillemme ja monesti myös yhdessä. Siinä sparrataan toisiamme makujen kokeiluun ja niiden loihdintaan.
Kaikenkaikkiaan olen mielestäni noussut jostain, jossa en tiennyt ihan edes olevani. Noustessani vaivuin johonkin, johon en huomannut vajoavani. Sieltäkin minut auttoi ylös ystävä, joka ”näytti” minulle tilannekuvan, missä olin.
Juhannusaattona kävin Junior European Open kisaan matkaavien Marian, Sallan ja Saanan tukiepiksissä. Pääsin tuomarinsihteeriksi. Pari ihmistä varmisti kyllä ”osaatko kirjoittaa”? Sanoin, että osaan. Ei siitä käsialasta tosin monikaan selvää saa. 
Tuolla epiksissä osallistuin arpajaisiin. Kuudella arvalla sain kolme palkintoa. Kaksi Bitille ja yksi minulle. Minun voittoni kuoressa lukee ”Heitä noppaa ja muodosta pareja niin kauan kuin kantti kestää!”
Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä kirjoitus.