Minulla on monia kavereita, joitakin ystäviä ja aivan muutama sydänystävä. Mistä tuntee sydänystävän? Hän uskaltaa ja ehkä vain hän / he saavat sanoa jotain tosi rajua ja ankaraa niin, että sen pystyy käsittelemään. Ystävältä sen kestää ehkä sanottuna, mutta sydänystävältä sen pystyy ottamaan vastaan kirjoitettunakin, jolloin viesteistä ei välity niiden vivahteet yhtä selvästi kuin kasvokkain kommunikoiden.
Te, jotka olette kirjoituksiani lukeneet aiemmin tiedätte, että olen hyvin avoin. Joidenkin mielestä jopa liian avoin, mutta haluan pelata elämässäni avoimin kortein. Ette välttämättä usko, että olen silti hyvä pitämään salaisuudet ja luottamukselliset asiat salassa. Esimerkkinä tästä otan esiin Sagin hallituksen. Siellä tehdyistä päätöksistä ja valinnoista Anitta luki netistä tai lehdestä. Minä en kertonut mitään tai juuri mitään. Otin ehkä vaitiolon liian ankarasti. Joka tapauksessa, minulle voi kertoa luottamuksella omista asioistaan.
Takaisin illan otsikkoon. Ystäväni kanssa kirjoiteltiin tällä viikolla kuulumisia Messengerissa. Olen ahkera viestittelijä siellä. Karkeasti tarkastellen lokitiedoista, päädyin lukuun noin 60 000. Noin monta viestiä on noin vuoden aikana ystävien kanssa vaihdettua. Silloin en huomannut, mutta jälkeenpäin tilannetta miettien tapahtui seuraavaa. Ensin kirjoiteltiin niitä näitä eli normaaleja kuulumisia. Sitten tuli mietintätauko ja jännitettä – voiman keräämistä. Olen todella iloinen, että ystävä sai voimaa kirjoittaa sen, mitä kirjoitti.
Aihe oli kriisin vaiheet. Aihetta käsitellään artikkelissa ”Shokista uuteen alkuun”, joka löytyy sivulta http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3%A4ntilanteet/kriisit/shokista-uuteen-alkuun . Lyhyesti tuon prosessin vaiheet ovat:
- shokkivaihe
- reaktiovaihe
- käsittelyvaihe
- uudelleen suuntautumisen vaihe
Ystävä pyysi minua lukemaan tuon artikkelin. Ensimmäisten lauseiden lukeminen ja ajatusten käsittely aiheutti suuttumuksen, suutahduksen. Sitten tajusin, tämä on totta. Itkin. Luin tekstiä ja mietin. Kirjoitin yhtä aikaa ystäväni kanssa, että olen nyt käsittelyvaiheessa. Osittain jo tuossa uudelleen suuntautumisen vaiheessa. Mikä sitten oli se ongelma? Se, että omassa mielessäni elin kuin olisin noissa aiemmissa vaiheissa. Olen elänyt kuin hevonen laput silmillä tai oikeammin kuin kilpikonna. Olen pitänyt itseäni heikkona, heikompana kuin olen. Pysynyt kilven sisällä, jotten näe ja kuule mitään ulkomaailmasta. Sitten olen ihmetellyt, miksi en kuule ulkomaailmasta mitään ja vaipunut itsesäälissäni syvemmälle masennukseen.
Tajuttuani, että olen noussut pohjalta jo melko pitkälle, itkin. Minä selviän, kohta uskallan elää. Kiitin sydänystävääni. Olen nyt ”oman elämäni tarkkailija”. Tarina ei lopu tähän. Sain kotitehtävän. Sen tietää vain minä ja kaksi muuta. Se kirjoittamista, mutta vain minulle, ehkä joskus muillekin.
Suurin osa teistä ei ole nähnyt minua tämän viikon loppupuolella. Jos olisitte nähneet, niin hymy on kasvoillani nyt usein. Yksi ystäväni kirjoittikin minulle ”Me taidetaan saada entinen Petteri takaisin.” Tänään lauantaina 18.6.2016 olen kyynelehtinyt, mutta nämä ovat olleet ilon ja liikutuksen kyyneleitä agilityn suomenmestaruuskilpailuja livestreamista seuraten.
Siitä, mitä olen kokenut ja tuntenut, miten olen selvinnyt ja päässyt eteenpäin kirjoitan ehkä joskus kirjassa. Uskon, että sellaisenkin aika vielä tulee. Koin äsken iltalenkillä vahvasti sellaisen tunteen, että sen kirjoittaminen voisi olla avuksi monille. Jos kirjan joskus kirjoitan, tulen mainitsemaan siellä kasvutarinan yhteydessä monia nimiä, mutta varmistan ennen julkaisua, että se sopii teille, jotka siellä mainitaan. Toivon, että se sopii mahdollisimman monille. Se antaa ”tarinalle” kasvoja.