Runoja

Toivottavasti saan toivomani,
odotuksen päätteeksi vuoroni.
Koska poistuu kaipuuni?
Erossa vietän hetken rakkaastani.
Kohta saan taas hänet kainalooni.

Jälleen kerran kirjoitan oman Assi-pääni sisältä. Olen kuullut mielipiteen, että itsestäni kirjoittamiseni osoittaa, etten osaa ajatella muita. Väittäisin, että silloin katsantokulma teksteihini on sellainen, josta niitä en ole tarkoittanut luettavan. On totta, että näitä kirjoittamalla autan itse itseäni hahmottamaan ympäröivää todellisuutta ja sen vivahteiden merkitystä, mutta myös samalla auttaa muita kaltaisiani ja lähellä olevia ihmisiä. Läheiset työ- ja harrastuskaverit tietävät, että käytän joskus, jopa usein hassuja ilmaisuja puhuessani. Oikeastaan ilmaisut eivät muuten olisi erikoisia, mutta niissä voi olla sana, joka ei merkityksensä vuoksi kuuluisi siihen kyseisessä asiayhteydessä. Yleensä ne sanat ovat tunnetilan eri asteita kuvaavia tai niistä johdettuja sanoja.

Tällä kertaa pohdiskelin sanojen toivo, odotus ja kaipaus eroja. Näiden kautta pystyin vihdoin hahmottamaan eron sanaparien ihastuminen ja rakastuminen tai ihana ja rakas välille. Johtopäätelmäni eivät ole totuuksia eivätkä välttämättä edes oikeaan osuneita tulkintoja. Mietelmät käynnistyivät jo yli kuukausi sitten, kun autolla ajaessa kuuntelin musiikkia. Kappale ja siihen liittynyt juontajan johdanto saivat kyyneleet silmiini. Elämässä voi olla herkkiä ja kipeitä kohtia, vaikka niitä ei aina tiedostaisi olevan olemassakaan.

Toivominen sisältää epävarmuutta asian toteutumiseen tai toivetta epävarmuudesta. Toivon, että flunssa helpottaisi kohta. Tällöin ei ole varmaa, koska asia tapahtuu, mutta sairas on toiveikas, että se tapahtuisi nopeasti. Iäkkään lemmikin omistaja voi toivoa, että yhteisiä päiviä olisi vielä paljon. Toteutumisen epävarmuuden toive voi olla sellainenkin, että ikävän tehtävän suorittaminen ei tällä kertaa osuisi omalle kohdalle.

Odottamiseen liittyy tässä käsitemallinnuksessa toteutumisen suuri varmuus. Voin odottaa junan saapuvan, joskus kyllä tuntuu, että sen saapumista toivoo, mutta yleensä juna kyllä lopulta tulee. Lääkärissä vuoroaan voi odottaa ja samalla toivoa odotuksen olevan lyhyt. Odottavan aika voi olla pitkä siitäkin syystä, että odotuksen kesto on pitkä. Vanhan kunnon kirjepostin aikaan kirjeellä lähetettyyn viestiin tulevaa vastausta, vaikkapa työpaikkahaastattelun kutsua, saattoi joutua odottamaan pitkään.

Kaipuu on odottamisen ja haaveilun välimaastossa oleva ”olotila”. Kaipuulla on yleensä positiivinen kohde. Olipa kaipuu sitten rakkaan luokse tai etelän lämpöön, niin kaipuun päättyessä toteutumisen vaiheessa mieliala kohoaa.

Tällä kertaa jätän ison määrän kysymyksiä vastaamatta ja jopa esittämättä. Yhden ajatuksen jätän sinulle lukijani mietittäväksi. Pohdi hetki seuraavaa.

Miten odottaminen eroaa, kun odotettava asia tai tapahtuma on vääjäämätön, tapahtuvaksi toivottu tai haluttu?

Pitkästä aikaa olen yksin pidempään kuin vain muutamia tunteja. Paikka on se, joka minullle oli reilu vuosi sitten todella raskas - Lägin parkkipaikka. Nyt ei ole henkisesti rankaa, mutta ikävä on.

Päivä oli monipuolinen. Ykkösluokka ja kakkosen hyppis kuluivat tuomariharjoittelija Jessin harjoittelun vastaanottajana. Hän ja Lägin vki selvisivät päivästä hienosti. Koetoimitsijaharjoittelija kysyi minulta "Tuleeko huomenna tuloksia, kun tänään ei oikein tullut?" Toivottavasti tulee. Tulihan tänäänkin sentään onnistumisia ja luokkanousujakin. Niin, siis oma osuuteni varsinaisessa tuomaroinnissa oli kakkosluokan kahden agilityradan tuomarointi.

Kisapäivän jälkeen suoritin pään nollauksen koirien kanssa reilun tunnin lenkillä. Lenkin metsäosuudella pääsi ihastelemaan etelän metsien alkavaa ruskaa. Bitti ja Huima ovat hienoa matkaseuraa, kun pitävät hieman skarppina koko ajan. Tai lähinnä B pitää mörähtelemällä Huimalle, jos toinen tulee Bitin mielestä hänen reviirilleen.

Olin varautunut kisaviikonloppuun niin, että voin kokkaillakin Agi-Pesässä. No... laiskuus iski. Söin valmiiksi paistamiani broilerin sisäfileitä salaatin ja rypälemehun kera. Nälkä lähti ja olo on rennon rauhaisa.

Ikävä ja odotus

Ikävä on sitä, kun haluaa olla jossain muualla.
Toisaalla, toisen luona.
Kaipaa jonnekin, 
luokse toisen.

Sydän haluaa luokse toisen,
lähelle sydänystävän.
Ei ymmärrä mieli sitä, 
että ero kestää vain hetken,
yhden pienen tovin.

Ajatusten ja mielen kasvua,
mietteitä, 
yhteisen tulevan ajatuksia.
Ne vahvistavat ja kantavat,
jaksamista hetkeen antavat.

Tänä aamuna mietin, mikä on koti. Pohdinnan taustalla on se, että talon A pihassa sanon Bitille Hyppää autoon, lähdetään ajamaan kotiin”. Samoin sanon talon B pihassa. Tästä käynnistyi päässäni teoreettinen pohdiskelu kodin ilmentymän sijainnista. Jenni Elgbacka on määritellyt opinnäytetyössään kodin seuraavasti: ”Koti on paikka, minne voi mennä ja sulkea ovet perässään.” Wikipedia määrittää kodin: ”Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat. Ihmisen kotiin voivat tulla vieraat vain luvalla ja se nauttii kotirauhaa.”

Näiden määritelmien perusteella ei ole ihme, että pieni pää hieman hämmentyy, mikä on kotini. On olemassa useampia paikkoja, joiden yhteyteen voi liittää määritteen koti. Lapsuudenkoti on minulle yksiselitteinen käsite. Olen asunut samassa talossa elämäni 23 ensimmäistä vuotta. Sen jälkeen olen asunut yhdeksässä talossa, joita voi pitää entisinä tai nykyisenä kotinani. Jokaiseen näistä liittyy muistoja. Kuriositeettina mainitsen, että testasin ajatusleikkinä muistini tarkkuutta. Porin Leppäkorven rivitaloyhtiöstä, jossa oli 19 asuntoa, sain palautettua mieleeni yli puolien asukkaiden nimet ja kasvot lähes kaikille. Muutin sieltä pois yli 10 vuotta sitten. Muisti on hyvin ihmeellinen asia.

Käsitteellisen mallintamisen opinnoistani tuli kodin yhteydessä mieleeni suhteen kardinaalisuus, eli montako ilmentymää käsitteestä voi liittyä yhteen kohteeseen. Yleisesti kodin kardinaalisuus on 1, eli yhdellä ihmisellä on vain yksi vakituinen koti. Omalta osaltani problematiikka tulee esille kodin määriteen takia. Sekä taloon A että taloon B pätee määritelmä, että ne ovat paikkoja minne voi mennä ja sulkea oven perässään. Taloon B pätee laajemman määritelmän osat a) käyttää (tätä ensisijaisesti) vakituiseen asumiseen, b) viettää vapaa-aikaansa ja c) jossa ”perheenjäsenet” asuvat. Taloon A taas pätee määritelmästä a) jossa säilyttää henkilökohtaisia tavaroita (valtaosaa) ja b) jossa on virallinen osoite. Tuota viimeisintä ei ole määritelmään kirjoitettu, mutta mielestäni se kuuluisi olla siihen sisäänkirjoitettuna. Tätä asiaa pohtiessani ja kirjoittaessani soi päässäni ensin laulun sanat ”Mun koti ei ole täällä.” Se ei ratkaissut asiaa, mutta siitä muodostui ajatusketjun silta, josta löysin ongelmaani ratkaisun. Koti on siellä, missä sydän on. Nyt tiedän kotini paikan.

Tällä viikolla olen kirjoittanut useampia runoja. Osa niistä on ollut koskettavia ja hyvin henkilökohtaisia, osa on vasta menossa vastaanottajille. Siksi en julkaise niitä ainakaan vielä. Runon ja suven päivän johdosta, puin osan äskeisistä ajatuksistani riimimittaan.

Missä koti?
Pohdin kodin paikkaa.
Ajattelen, missä vietän aikaa.
Ajan paikasta paikkaan –
osoitteesta toiseen.
Missä koti on?
Sydän tietää sen.

-- PK 6.7.2017

Kun joku on raollaan, siitä aukosta voi tirkistää sisään. Jos kyseessä on ovi, siitä raollaan olevasta ovesta ei pysty kulkemaan sisälle, eikä se toisaalta luo samaa turvaa kuin täysin suljettu ovi. Raollaan olevalla ovella voi viestiä muille omasta tilastaan. Viestin sisältö voi olla samalla tavalla raollaan olevalla ovella eri riippuen siitä, kenen ovi se on. Henkilö, jolla työhuoneen ovi on normaalisti kiinni, raollaan oleva ovi viestittää odotan sinua saapuvaksi käy sisään. Minulla työhuoneen ovi on normaalisti aina täysin auki. Raolleen jätettynä sen viesti on olen nyt kiireinen, jos sinulla on tärkeää asiaa tule sisään. Oven liikkuessa siitä näkee paikoillaan olevaa paremmin, onko tilanne "avautumassa" vai "sulkeutumassa".

Ihmisen sydämessä on myös "tunteiden ovia". Ellinooran laulussa Carrie riimitellään "Ei voi rakastaa, jos pitää ovee aina raollaan". Tunteiden näyttäminen julki vaatii niiden ovien avaamista, joista tunteet pääsevät ulos, muiden nähtäväksi tai kuultavaksi - tunnettavaksi. Mikäli ovi on ollut pitkään paikoillaan, voivat saranat olla ruosteessa. Silloin oven liikuttaminen suuntaan tai toiseen on vaivalloista. Kannttaa siis liikutella ovia sopivasti, näyttäen tunteita ja joskus kätkien ne omaan sydämeen. Tässä joitakin ajatelmia teille, kesäisiä pohditoja siivittämään.

Avautuva

Ovi hieman raottui,
jotain siitä näkyi.
Näkijä yllättyi,
ehkä ei, hän vain liikuttui.

--PK, Kaarinassa 30.6.2017

Viime viikolla pohdiskelin lenkillä vertauskuvallisesti silmälappuja. Ajattelun käynnistäjänä oli nukkuessani käyttämäni silmälaput, joiden kuminauhan vaihtamista mietin. Voin suositella näiden ”fyysisten silmälappujen” käyttämistä, jos on vähänkään vaikeuksia nukkua valoisaan aikaan.

Kuvitteelliset silmälaput voivat rajoittaa näkemistä joko fyysisesti tai ajatusten näkökenttää. Rajoittavan tekijän on voinut hankkia itse tietoisesti tai se voi olla oman mielen alitajuinen suoja jonkin tapahtuman jälkeen. Silmälaput voivat olla ajasta riippuvia. Voit mielessäsi nähdä vain menneen ajan, vain nykyisyyden tai vain tulevaisuuden. Lisäksi näiden kombinaatiot ova mahdollisia. Vaikka pohdiskelen tässä silmälappuja, voitaisiin yhtenevästi miettiä kuulosuojaimia. Kun mieli on rasittunut, on terveellistä sulkea aisteja tai ainakin hieman rajoittaa sitä, mitä näkee ja kuulee. Tarpeeton kritiikki tai joskus jopa positiivisetkin asiat voivat kuormittaa mieltä lisää niin, että palautuminen normaalitilaan hidastuu.

Itse hankittu suoja toimii samalla tavalla kuin mielen ”valmistamat” silmälaput. Ne voivat poistaa kaiken näkyvän tai sitten vain rajoittaa näkökenttää. Jälkimmäisessä tapauksessa laput ovat kuin ravihevosella olevat – et näe kuin kapean sektorin edessäsi. Alitajunnan valmistamat näkösuojat ovat luultavasti sensitiivisemmät kuin itse hankitut. Toki molemmat voivat operoida niin, että emme näe asioita tietyssä asiayhteydessä tai tilanteessa, mutta muuten voimme havainnoida tarkasti. Yksi esimerkki itse hankitusta / päättämästä näkemisen rajoittamisesta on asuntoilmoitukset. Ainakin minulla on käynyt niin, että olen melko tietoisesti päättänyt, etten havainnoi kiinnostaviakaan ilmoituksia. Aiemmin niitä tuntui näkyvän aika usein.

Mitä haittaa voi olla siitä ettei ”näe” nykyisyyttä tai näkee sen rajoitettuna? Positiivisena suojana kriisin hetkellä tai vastaavassa tilanteessa ne voivat estää ikävien asioiden putkatamisen esille aikaskaalalla menneestä tulevaan. Olen itse muistini orja. Muistan liian hyvin asioita. Onneksi oma mieli suojaa joltain tapahtumilta, enkä muista nuoruuteni osaltakaan kaikkea, vaikka pystyisin melko tarkasti näyttämään, mistä kohtaa nykyistä Porin Lukkarisannan omakotitaloaluetta meni ala-asteaikanani hiihtolatu. Muisti on siis armollisen sensitiivinen. Haitta voi tulla tämän positiivisen suojan täydellisestä negaatiosta. Silloin kyseessä on itsevalmistettu rajoite, joka estääkin juuri positiivisten asioiden muistelun / näkemisen. Tällöin henkilö velloo menneen ja nykyisyyden huonoissa kokemuksissa ja epäonnistumisissa näkemättä, mitä kaikkea hyvää on aivan silmien edessä. Tämän tiedostaminen on avain tielle, jossa aktiivisesti työstäen pystyy aikaansaamaan ajattelun kääntämisen positiiviseen suuntaan.

En kirjoita tätä pelkästään teoreettisesti aihetta pyöritellen. Olen itse, ilmeisesti alitajuisesti pitänyt lappuja silmilläni. Niiden vaikutus on ollut ajatuksen kulun kiinnittyminen tietylle polulle. Olen nähnyt koko ajan vain tietyn ratkaisun. Päättelen tämän olleen alitajuista toimintaa, sillä en tehnyt mitään tietoista päätöstä, ainakaan voimakasta, joka olisi vaikuttanut uusien näkökulmien avautumiseen.

Ajatteluni oli kuin levysoittimen neula, joka pyörii vioittuneen levyn pinnalla yhtä uraa toistaen. Kun ajatteluni vapautui poistaen silmälaput, aloin havainnoimaan ympäristöni aivan eri tavalla. Minun ympärilläni tapahtui asioita. Oli varmaan tapahtunut jo pitkään. En ollut havainnut asioita. Tämän kokeminen on aivan jännittävää hyvässä mielessä, ei pelottavaa.

Jos huomaat itselläsi ajatuksiasi rajoittavia lukkotekijöitä tai pehmeämpiä suodattimia, niin pohdi, oletko valmis muutokseen. Kestätkö sen, mitä koet ilman suojatekijöitä. Jos tuntuu siltä, kokeile. Voit elääkin oikeasti ihan eri näköisessä elämässä, kuin olet luullut.

Laput pois

Silmien päällä laput -
estää näkemästä ilot ja surut.
Voivat olla suoja mielen,
turva kulkijan heikon.

Elämä täysin valotta -
värit jäävät kokematta.
Eheytymisen hetkenä koet voiman.
Tiedät, voin poistaa suojan.
Värit kirkkaat loistavat -

Henkiin heikon nostavat.
Alkaa aika kasvun uuden -
ensi metrit tulevaisuuden.

Assin elämää

Tietyt kaavat,
totutut tavat.
Tyyli vaihtuu,
assi ahdistuu.

Olen pohtinut viime aikoina sitä, mitkä asiat ja tilanteet olen elämässäni kokenut hankaliksi, ikäviksi tai ahdistaviksi. Kuten aika monet tietävätkin olen kaavoihin kangistunut ja aikataulujen orja. Olen yrittänyt opetella kasvaa näistä tavoistani pois. Olen siinä osittain onnistunutkin. Pystyn jo toimimaan menettämättä toimintakykyäni, jos joku asia tehdään eri tavalla kuin ennen. Edelleen minulle syntyy ongelma siitä, jos tehtävän suoritustapa vaihtuu joka kerta tai edes melko usein. Ahdistus johtuu siitä, että joudun muuttamaan päässäni sinne muodostamani toimintamallin ensin uudeksi ja vasta sitten kykenen tekemään uuden tavan mukaisesti.

Onneksi se, että tiedän olevani toiminnaltani poikkeava, auttaa nykyään vähän ymmärtämään muitakin. Opettelua tämä vaatii, mutta kaipa joskus onnistunkin.  Ymmärrän jo sen, että kaikki eivät ajattele yhtä suoraviivaisesti kuin minä. En enää ihmettele, kun jotkut ovat kokeneet minut rasittavaksi ja jääräpäiseksi ”tästä mennään ja tehdään näin, kun kerran näin on päätetty”.

Ahdistuva assi tarvitsee aikaa ja tilaa yksinäisyydelle, aina hetkittäin. Silloin aivot saavat rauhassa käsitellä vaikeat asiat ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Ärsykkeiden tulvan alla palaset jäävät sekaisin tukkimaan ajatusten liukuhihnaa ennen pakkauslinjan suppiloa, joka säkittää muistot muistojen varaston säkkeihin. Ajatusten ja muistojen sekainen suma ruuhkauttaa ja kuormittaa ajattelua. Sen tapahtuessa huono olo näkyy ja valitettavasti myös näkyy. Minun kohdallani se ei yleensä kuulu, kuin kiristyneenä äänenä tai täytenä äänettömyytenä.

On jännä juttu havaita, miten luetusta kirjasta putkahtaa yhteneväisyyksiä oman pään toimintaan pari kolme kuukautta lukemisen jälkeen. Aika pitkään vei näiden palasten loksahtelu kohdalleen. Liekö vihdoin lämpenevä ilma laajentanut suppiloa niin, että joku tukkeena ollut ajatuksen palikka tipahti suppilosta ja sai säkityksen jatkumaan.

Katuvalot ovat sotkeneet Raision alueen lintujen rytmiä. Olen nyt muutamana yönä lenkkeillyt Bitin kanssa, kun vatsavaivainen kitisevä Bitti rauhoittuu ulkona rauhallisella kävelylenkillä. Öisillä retkillämme olen kuunnellut, kuinka mustarastaat laulavat. Keinovalo on siis sotkenut niiden käsitystä vuorokaudenajasta. Kohta aamut ovat valoisia varhaisista tunneista lähtien "ja hyvä niin", kuten urheiluselostaja Tapio Suominen tapaa sanoa tuomarien oikeiden tuomioiden jälkeen. Agilityssa hän luultavasti selostaisi tapahtumia "koira loikkaa yli kontaktialueen, ja kyllä tuomari nostaa käden virheen merkiksi, ja hyvä niin."

Kun tempaisee useamman yön vähillä unilla, alkaa ajatukset hidastua, mutta se ei ole sitä tavoiteltavaa "elämän rytmin hidastamista". Hidastuminen näkyy myös siinä, etten muista tehdä ajoissa ihan kaikkia asioita. Jos siis tuntuu, että minulta ei kuulu vastausta / saavu dokumenttia tms. silloin kuin pitäisi, niin muistutelkaa. Osan erheistä voi varmaan heittää kertyneiden vuosien syyksi. Kiitos kaikille onnentoivotusten esittäjille. Yritän lähiaikoina tsempata itseäni niin, että jaksaisin pohdiskella ja kirjoitella vähän pidemmästi elon ihmeistä ja kevään merkeistä.

Hetki polkua pitkin

Näin polun pään,
sukelsin siitä metsään.
Poikki polun kulkivat juuret.
Loikin väistellen niitä,
jotten kaatunut kuraan.
Polulla kulkuni esti sitten puro.
Sulanneen lumen vedellä se solisi.
Tehtävänään tärkeänä talven hätistys.

En päässyt puron ylitse.
Käännyin takaisin.
Mikä meni vikaan, kysyivät ystävät valppaat?
Kotiin jäivät, niin jäivät, ne saappaat.
 

Vaiti ja hiljaa

Sanotaan vaikene tästä iäksi.
Se ei tarkoita,
että pitäisi elää äänettä.
Sanonta julistaa salaiseksi.
Se toivoo luottamusta,
suurta suojaavaa ystävyyttä.

On hetkiä jolloin toivoo rauhaa.
Kaikki tahtovat sitä maailmaan,
mutta hetkeksi sallisin sen korvaan omaan.
Rauhaa äänistä,
taukoa hälinästä.

Silloin mieli lepää.
Elpyy rasituksista pää.
Hälinä ja melu kiristää mielen.
Saa aikaa tilanteen kireän,
kuin jännitetyn viulun kielen.

Kaarinassa 25.1.2017 --PK

Olen miettinyt viime aikoina sitä, miten hälyäänet vaikuttavat mieleeni. Sävelkorvaa minulla ei ole, mutta jonkin asteinen äänien yliaistimus kylläkin. Veljeni Timo on varsinainen kultakorva. Tampereen Teknillisessä Yliopistossa testattiin kokeen omaisesti joskus 2000-luvun alussa sitä, miten ihminen erottaa parhailla kooderi - de-kooderi yhdistelmillä käsitellyn CD-audio -> mp3 -> CD-audio näytteen alkuperäisestä CD-audiosta poimitusta näytteestä. Näytteitä oli noin 20 paria, joista me "normikuuntelijat" tunnistimme noin puolet. Se vastasi satunnaisen arvaamisen onnistumista. Veljeni ja studioäänityksen ammattilainen tunnistivat lähes kaikki. Tulos taitoi olla 1 tai 2 väärin. Tuo kultakorvaisuus selittää varmaan osaltaan, miksi veljeni on kiinnostunut huippulaadukkaasta äänentoistosta ja tekee sillä saralla uraa kaapelien valmistajana. Lisää Timon kaapeleista voi lukea hänen yrityksensä TK Cablen sivuilta : http://tkcable.fi/info.shtml.

Minulla äänien aistimisen erikoisuus tulee äänenpaineen havainnointikynnyksen mataluudesta. Olen useampia kertoja osannut kertoa kiinteistönhoitajalle ilmanvaihdon puhaltimen laakerien pettävän lähiaikoina. Kukaan muu ei ole korkeataajuista ääntä havainnut. Autojeni äänistä ja niiden muuttumisesta olen kertonut korjaamolle vikaa ennakoivia diagnooseja. Toinen erikoisuus, kuulemma, on se, että osaan kuvailla ääntä sanallisesti. Muutaman lintuharrastajan kanssa olen keskustellut siitä, minkä linnun olen mahtanut havaita. Selitykseni on ollut tyyliltään "Nopein siiveniskuin lentävä lintu, joka lentäessään ääntelee "kriih-kriih". Ääni oli jaksollinen niin, että tauko oli vähän pidempi kuin äänijakso. Samaan tapaan kuin vähän kiero polkupyörän vanne osuu jarrupaloihin." Itsekin jonkin verran opettelin lajien tunnistusta. Yhden lajin mielestäni tunnistin, mutta harrastajan tuomio oli aluksi "ei sovi siihen biotooppiin ollenkaan." Seuraavana päivänä tuli korjaus "Ei se sinne kuulu, mutta juuri sen lintulajin edustaja on lintuverkon sivuilla kerrottu havaitun juuri siellä." Havaintoni eivät aina mene metsään, sillä tuonkin lajin tunnistin pellon laidalta pajupensaan juurelta.

Kirjoituksillani on useasti joku tarkoitus. Niin tälläkin kertaa on. Ei ole tarkoitus kehuskella, mitä osaan. Toivon teiltä ymmärtämystä. Hälyäänet ovat alkaneet vaivaamaan minua. Pelkkä pieni vaivaaminen ei haittaisi, mutta eilen pelästyin sitä, minkä reaktion ne voivat saada minussa aikaan. Olimme Niinan kanssa elokuvissa. Väki rapisteli karkkeja ja popcorneja. Viimeiset rapsahdukset kuuluivat pari minuuttia ennen elokuvan loppua. Näiden lisäksi useammasta suunnasta salia kuului puhetta ja kikatusta (aikuisessa yleisössä). Teineiltä olisin ymmärtänyt, että olisivat kikattaneet, kun elokuvassa sanotaan miehen tai naisen sukuelimen nimi, mutta en aikuisilla ymmärtänyt sitä. Joku yleisöstä koki tarpeelliseksi puhua hetken puhelimessakin. Ehkä noin 30 minuuttia ennen loppua meinasin pompata pystyyn ja sanoa, ettekö voi olla hiljaa edes hetkeä. Minun ääniyliherkkyys taitaa olla pahentunut jostain syystä.

Vuosi 2016 on kääntymässä kohti loppuaan. Viimeinen reilu vuosi on ollut elämässäni suurten muutosten aikaa. Olen oppinut itsestäni paljon. Osa opista on tullut vaikeamman kautta, kun itsepäinen otus ei opi helpommalla. Opista osa on ollut varsin yllättävää minulle itsellekin, mutta jälkeenpäin ajatellen voin todeta, että kyllähän ne piirteet minussa ovat olleet pitkään. Näistä asioista kirjoitan enemmän ensi vuonna.

Tämä blogini näki päivänvalon keväällä Tanjan rohkaisemana. Kirjoittaminen on ollut minulle itselle antoisa prosessi. Toivottavasti se on avannut ja avaa edelleen myös muille mielen solmuja. Alkuvaiheiden jälkeen agility, luonto ja ruoka ovat olleet aiheina harvemmin. Yritän myös näissä asioissa kirjoitella juttuja tulevana vuonna. Joulunaika tässä hengähdetään ja välipäivinä jatkuu tuomaronti. Agility on edelleen minulle rakas harrastus ja tavallaan henkireikä arjen kiireistä. Agilityssa olen "omassa kuplassa".

Haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette kulkeneet vierelläni näinä hetkinä. Veikkaan, että te ette edes tiedä, kuinka tärkeää on jossain vaiheessa ollut vaikka pienen hetken kuunteleminen.

Kiitos kaikille yhteistyökumppaneille kuluneesta vuodesta. Toivottavasti esteet ja ohjurit ovat auttaneet agilityssa teitä eteenpäin. Valmennnuksistani toivon teidän saaneen lisää työkaluja harrastukseen ja siinä kehittymiseen. Suurkiitos myös kaikille niille yhdistyksille ja Sagille, joiden kilpailuissa olen saanut olla tuomarina. Vuonna 2017 minua näkee harvemmin tuomaroimassa. Tiputin tuomarointimäärän noin 3 päivään kuukaudessa.

Oikein mukavaa joulua ja menestyksekästä vuotta 2017

toivottaa Petteri / Agi-Petteri

Eilen minulla oli harmia. Tiesin sen jo viime viikolla, kun tämän viikon terapia, diagnosointikerta, peruuntui. Saan joskus uuden ajan, mutta joudun odottamaan. Kotona voin kyllä asioistani puhua, mutta joskus on hyvä tuulettaa ajatuksia ystävien kanssa. Eilen ”uhreiksi” joutui pari hyvää ystävääni. He kyllä tunnistavat itsensä. Chattasin heidän kanssaan hetken, taitoi venyä pidemmäski kuin ihan toviksi. Kiitos heille siitä, mitä ajateltavaa annoitte minulle. Sain itkun, hyvän sellaisen. Sen aiheutti sanat, punnitut ja hellät. ”Sinulla on nyt perhejoulu.” Toinen ajatus: ”Sinua todella arvostetaan. Olet sen ansainnut.”

Ajatuksella sanottu – Koskettava

Ilman ajatusta sanoja viskellen
voi satuttaa sydäntä viiltäen.
Sanoessa ei tiedä aina tilannetta toisen.
Kuorma fyysinen tai taakka mielen,
rasittaen ryhtiäkin painaa.

Toisenlainen on sanoja,
sydänystävä, tilanteen tuntija.
Tietää mitä toinen tuntee,
mitä ystävä mukanaan kantaa.

Silloin sanat voivat nostaa,
jopa sivaltaa, mutta silti auttaa.
Nämä sanat voivat voimauttaa
ja arkeen ajateltavaa antaa.

Ensin valtaa tunne ”enhän minä”,
mutta hetken aatosten jälkeen,
kyllä sellainen olenkin juuri minä.
Taitavasti kuvailtu kuin peilikuva.

Kanssani ei ole ollut helppoa.
Vaativa mieli itselle,
ankara myös toisille.

Mieli on kiitollinen,
avusta saadusta.
Toisille hyvää jakaa tahdon,
samaan suuntaa ohjaten.

-- Petteri

Jonkin sortin hullu

Tänään kohtasin terapiassa uuden henkilön. Seuraavan reilun kuukauden ajan minua tutkailee parin viikon välein Heli. Yhdessä mietitään mikä olen ja miksi olen tällainen. Koska huumori on elämää kantava voima, käytön sitä ja nautin siitä. Helille esittäydyin: "Olen Petteri, jonkin sortin hullu." Se ei nyt sikäli ole totta, että en minä hullu ole. Tosin sanotaan, että hulluuden ja nerouden raja on häilyvä. No en ole kummallakaan rajalla, joten olen varmaan jossain "normaalin ihmisen" sumealla harmaalla alueella, tai sitten en.

Iltapäivällä pääsin edustamaan työpaikaani harjannostajaistilaisuuteen. Näissä tilaisuuksissa on yleensä hernekeiton lisäksi jotain ohjelmallista viihdykettä puheiden lomassa. Kaarina on runokaupunki, en ole selvittänyt miksi, mutta joka tapauksessa on. Nyt kuulimme runo potpurin. Runot olivat eloisia ja elämän viisauksia sisältäviä. Minua puhutteli erityisesti ensimmäinen runo, joka oli Anja Laurilan "Mitta".

Mitta

Lähdin lapsuuskodista
selässäni reppu
ja repussani mitta.

Sillä mittasin itseäni.
Ja aina oli tulos:
Ei riitä, ei riitä.

Kauan uskoin mittaani.
Sitten löysin uuden.

Se sanoi:
Riittää, riittää hyvinkin.

Silloin tajusin,
mittani oli virheellinen.
Sen ainoa lukema oli:
ei riitä

Vein sen takaisin,
ja äitini hämmästyi:
Ei se virheellinen ole,
se on perintömitta
ja kulkenut suvussa kauan.

- Anja Laurila-

Minulle ei tosin ole kotona asetettu päähän tuota mittaa. Olen sen itse luonut ja siitä kärsinyt. Nyt yritän kasvaa siitä ulos. Tie ei ole kivuton, mutta se on mahdollista. Minulla on se onni, että läheiseni tukevat minua prosessissa. Samoin ne muutamat tosi läheiset ystävät, jotka jaksavat elää vaiheissani ja kysellä "miten voin" ja "missä nyt mennään". Kiitos <3

Eilen sydänystäväni antoi vinkin liikuttavasta kappaleesta. Even esittämä laulu Sirpaleista tehty avautui sanomaltaan kerroksellisesti kuuntelukerta toisensa jälkeen. 

"...olen sirpaleista tehty.
Tuut huomaamaan,
kuinka rakkaudella onnistuit
yhteen liimaamaan..."
 

Elämä johtaa ja kantaa, minne milloinkin. Se ei oo sattumaa, niin uskon. On iso suojeleva ja vartioiva käsi ylläni.

Mieli ei saa tietoa.
On puutostila tiedon.
Faktat vain välkkyvät usvan läpi.

Epätietoisuus olevasta
luo huolen tulevasta.
Vaikka luottaa sujuvan kaiken,
varjostaa utu näkymän.

Osaisipa sitä ohjata,
ajatuksia kahlita ja suunnata.
Helpompaa olisi,
kaiken jos tietäisi.
Lahja tai taakka ihmisen
on vajavaisuus tiedon.

Mutta pitää luottaa,
aina niin pitää.
Rakkauden voimaan, 
terveyden lahjaan.

Tunnen ja myös tiedän -
en ole yksin.
Rinnalla rakkaat.
Ajatuksin muistaa monet.


PS. Tausta tälle runolle on se, etten ole koskaan ollut hyvä odottamaan vastauksia. Nyt on useampi vastausta odottava kysymys ilmassa. Päälimmäiset liittyvät minun ja Bitin vahvistamattomiin diagnooseihin.

9.4.2016 kääntyi uusi lehti elämässäni. Oikeastaan lehti kääntyi jo päivää aiemmin, mutta "muste" lehdelle tuli vasta mainittuna päivänä. Mikä on tuo päivä? Silloin julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni omassa blogissani. Sen jälkeen on virrannut paljon vettä Aurajoessa. No - monia kuutioita, muttei siinä ikinä paljon vettä virtaa. Kiitos vielä kerran minun kirjoittamiseni alkuun herättäneelle Leena Pohjaranta ja blogikirjoituksiin kannustanut Tanja Kortelainen. Vielä muutama vuosi sitten en kokenut, että olisin hyvä kirjoittamaan. Osaan toki joskus tekstillä tai puheessa kivasti kannustaa, nasevasti näpäyttää, sulavasti sivaltaa tai onnekkaasti oivaltaa.

Tänään tein Bitin kanssa pitkän aamulenkin. Oikeastaan se ei ollut kumpaakaan. Lenkille lähdimme vähän ennen klo 11, joten ei ollut aamu ja 3 kilometrin lenkki ei ole myöskään pitkä kuin aamulenkiksi. Ajallisesti se kesti normaalia paljon pidempään, kun toinen ei jaksa nyt liikkua kuin hitaasti. Hitaasti edetessä oli hyvää aikaa pohtia mennyttä ja miettiä tulevaa. 

Mennään ensin menneeseen. Aloitin kirjoittamisen sillä ajatuksella, että kirjoittaminen auttaa minua itseäni suuresti jäsentämään ajatuksiani. Kirjoittaen mietteet konkretisoituvat näytölle. Silloin niiden sisältöä, jota kaikkea en suinkaan ole teille lopulta näyttäny, katsellessaa voi havahtua miettimään, onko asia tosiaan noin. Aristelin hieman, vaikka avoin ihminen olenkin, miten muut suhtautuvat avoimeen tilitykseen ja pohdintaan vaikeista aiheista - elämän kipupisteistä. Ehkä juuri blogin aihevalikoimasta johtuen ei blogin aiheisiin samaistumisesta juurikaan kommentoida julkisesti. Voin kertoa, kun en mainitse nimiä, että näissä teemoissa liikkuu valitettavasti useampi ystäväni minun lisäkseni. Useampia kertoja on blogikirjoitukseni julkaisemisen jälkeen kulunut tunti jos toinenkin chatissa kokemukista viisaita ajatuksia vaihtaen. On kiva saada kannustavaa palautetta, mutta en kaipaa pelkästään päähän taputtelua. Aika paljon päälakeani on taidettu taputella hiusten "kulumisesta" päätelleen. Ajatuksiin toisesta katsantokannasta sparraava vastakkainasettelu on myös hyödyksi minulle ja sparraajalle. Jankkaaminen ja inttäminen ei auta kumpaakaan, vaan tuo pahaa mieltä ainakin toiselle, ehkä molemmille. Rakentava keskustelu aiheen ajattelun eri vivahteista on avartavaa. Hymyn sai eilen kasvoille entisen seurakaverin kirjoittama viesti - erityisesti sen osa: 

"Minulle avautui aivan uusi Petteri, ja se Petteri, minkä nyt opin tuntemaan. On vähemmän insinöörimäisesti ja rationaalisesti ajatteleva. Petteri. Olet antanut, tunteen ottaa sinusta otteen, sillä tunne voittaa aina järjen. Olet muuttunut eduksesi, ja saanut rauhan ja harmonian elämään."

Minä tosiaan elän nykyään enemmän tunteilla ja annan niiden viedä. Tuo ystävän kommentti avasi minun miettimään tuota tunnepuolta. Olen aina ollut tunteikas, mutta luultavasti olen oman järjen peittää tunteet suureksi osaksi. Onneksi olen muuttunut.

Tänään aamulla etsin Bitin rekisteripapereita. Niitä etsiessäni käsiini tuli keltainen kirja. Siinä on monen ystäväni nimiä eri rooleissa. Se on siitä erikoinen "päiväkirja", että siinä on merkittyinä pääosin vain onnistumisia. Se on agilityn kilpailukirja. Siihen merkitään vain nollatulokset - onnistumiset. SM-kisoista ja maajoukkuekarsintoihin osallistumisesta tulee aina merkintä, mutta niihin pääseminenkin on vaatinut onnistumisia. Ihana kirja - paljon muistoja. Muistot jatkuvat, niitä tulee lisää, nyt toki jonkin aikaa vain nimenä muiden kirjoissa - tovottavasti tosi monessa kirjassa. 

Ihmisillä on monia eri virstapylväitä elämässään. Minulla niitä on kuluneen vuoden aikana ollut monia. Kuten jossain aiemmassa kirjoituksessani totesin, liian monia, jotta pää olisi kestänyt ilman kriisiä ja stressiä. Silti en olisi tehnyt erilaisia päätöksiä kuin muutamassa asiassa, jos nyt saisin jälkiviisaana tehdä kaikki päätökset uudelleen. Ensi viikolla tulee täyteen puolivuotta Kaarinaan muuttamisesta. Täällä asuessani olen liikkunut luonnossa paljon enemmän kuin aiemmin. Siitäkin olen saanut muutamilta ystäviltä naureskellen tulleet kannustavat kommentit. Mä olen melkein metsittynyt. Huomaan myös mun asunnonetsinnän kriteerien päivittyneen hieman metsäisempään suuntaan kuin ihan keskusta olisi. Mun paras kaveri, Bitti, näyttää aistivan, koska minulla on ollut töissä hankala päivä. Silloin kuljen päivälenkillä ajatuksiin vaipuneena. Bitti osaa ohjata minut lähimetsään minun voimapaikkaan

Ruoka ja sen tekeminen on ollut ennenkin lähellä sydäntäni. Nyt, kun asun yksin, en jaksa aina laittaa itselleni "oikeaa ruokaa". Eilisenkin elin salaatilla ja tuoreella ananaksella sekä muutamalla voileivällä (ilman voita ja mitään levitettä). Onneksi minulla on täällä ystäviä, joiden kanssa laitamme silloin tällöin ruokaa toisillemme ja monesti myös yhdessä. Siinä sparrataan toisiamme makujen kokeiluun ja niiden loihdintaan. 

Kaikenkaikkiaan olen mielestäni noussut jostain, jossa en tiennyt ihan edes olevani. Noustessani vaivuin johonkin, johon en huomannut vajoavani. Sieltäkin minut auttoi ylös ystävä, joka "näytti" minulle tilannekuvan, missä olin. 

Juhannusaattona kävin Junior European Open kisaan matkaavien Marian, Sallan ja Saanan tukiepiksissä. Pääsin tuomarinsihteeriksi. Pari ihmistä varmisti kyllä "osaatko kirjoittaa"? Sanoin, että osaan. Ei siitä käsialasta tosin monikaan selvää saa. Tuolla epiksissä osallistuin arpajaisiin. Kuudella arvalla sain kolme palkintoa. Kaksi Bitille ja yksi minulle. Minun voittoni kuoressa lukee "Heitä noppaa ja muodosta pareja niin kauan kuin kantti kestää!"

Näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä kirjoitus.

Ylitän sillan,
pienen, niin tutun.
Alla sen virtasi keväällä puro.
Se oli soliseva, kirkas.
Enää jäljellä on noro,
pieni, juuri näkyvä.

Tuntuu että on vakio
summa veden ja valon.
Jos valoa vähän, niin vettä paljon.
Tasapainoa luonnon!

Samoin vaihtelee elossa tunnot.
Vastavoimat ilo ja suru,
rakkaus ja yksinäisyys,
viha ja ystävyys.

Vuolas puro puhdisti rannat -
Itku ihmisen tunnot.
Jäljellä jäänyt on jotain,
lastia mieltä painavaa.
Kärsimätön sielu ei siedä,
epävarmuutta, miksi en tiedä?

Mieli ennen herkkä
on nyt kuin lasi.
Kestää painetta, mutta isku särkee.
Opettelen, odotan,
vahvistumista kuoren.
Silloin jaksan ottaa vastaan,
sen mitä antaa huomen.

Sydämen tunteet

Auringon loiste osuu silmiin.
Mielestä se ei pyyhi pois,
muistikuvaa siitä.
Kohtaamista ajatusten,
kahden mielen.

Kuluu päivät, viikot, kuukaudet.
Yhä muistuu tapahtumat,
monet pienet jutut -
ilo ja nauru, tunteet.

Vielä ei ole ollut aika,
mutta tunnen ja tiedän.
Hetkessä voi poistua este,
kuin haltian tehdessä taika.

Este ei ole aina suuri.
Ei valtaisa vuori tai muuri.
Se on hentoinen säie,
vaade tapojen ja oman mielen.

Kliseistä kliseisimmät -
aika parantaa -
hyvä saa palkan.
Näitä hoetaan.

Auttaako?
Sanojaa ehkä,
muttei kokijaa aina.
Kuitenkin uskon ja luotan,
Ajan tuovan tarkoitetun, 
sen mitä minulle suodaan.

--PK