Mielenjuttuja - 2

Tänä aamuna mietin, mikä on koti. Pohdinnan taustalla on se, että talon A pihassa sanon Bitille Hyppää autoon, lähdetään ajamaan kotiin”. Samoin sanon talon B pihassa. Tästä käynnistyi päässäni teoreettinen pohdiskelu kodin ilmentymän sijainnista. Jenni Elgbacka on määritellyt opinnäytetyössään kodin seuraavasti: ”Koti on paikka, minne voi mennä ja sulkea ovet perässään.” Wikipedia määrittää kodin: ”Koti on paikka, jota ihminen käyttää vakituiseen asumiseen, jossa säilytetään henkilökohtaisia tavaroita, jossa vietetään vapaa-aikaa ja paikka jossa perheen jäsenet asuvat. Ihmisen kotiin voivat tulla vieraat vain luvalla ja se nauttii kotirauhaa.”

Näiden määritelmien perusteella ei ole ihme, että pieni pää hieman hämmentyy, mikä on kotini. On olemassa useampia paikkoja, joiden yhteyteen voi liittää määritteen koti. Lapsuudenkoti on minulle yksiselitteinen käsite. Olen asunut samassa talossa elämäni 23 ensimmäistä vuotta. Sen jälkeen olen asunut yhdeksässä talossa, joita voi pitää entisinä tai nykyisenä kotinani. Jokaiseen näistä liittyy muistoja. Kuriositeettina mainitsen, että testasin ajatusleikkinä muistini tarkkuutta. Porin Leppäkorven rivitaloyhtiöstä, jossa oli 19 asuntoa, sain palautettua mieleeni yli puolien asukkaiden nimet ja kasvot lähes kaikille. Muutin sieltä pois yli 10 vuotta sitten. Muisti on hyvin ihmeellinen asia.

Käsitteellisen mallintamisen opinnoistani tuli kodin yhteydessä mieleeni suhteen kardinaalisuus, eli montako ilmentymää käsitteestä voi liittyä yhteen kohteeseen. Yleisesti kodin kardinaalisuus on 1, eli yhdellä ihmisellä on vain yksi vakituinen koti. Omalta osaltani problematiikka tulee esille kodin määriteen takia. Sekä taloon A että taloon B pätee määritelmä, että ne ovat paikkoja minne voi mennä ja sulkea oven perässään. Taloon B pätee laajemman määritelmän osat a) käyttää (tätä ensisijaisesti) vakituiseen asumiseen, b) viettää vapaa-aikaansa ja c) jossa ”perheenjäsenet” asuvat. Taloon A taas pätee määritelmästä a) jossa säilyttää henkilökohtaisia tavaroita (valtaosaa) ja b) jossa on virallinen osoite. Tuota viimeisintä ei ole määritelmään kirjoitettu, mutta mielestäni se kuuluisi olla siihen sisäänkirjoitettuna. Tätä asiaa pohtiessani ja kirjoittaessani soi päässäni ensin laulun sanat ”Mun koti ei ole täällä.” Se ei ratkaissut asiaa, mutta siitä muodostui ajatusketjun silta, josta löysin ongelmaani ratkaisun. Koti on siellä, missä sydän on. Nyt tiedän kotini paikan.

Tällä viikolla olen kirjoittanut useampia runoja. Osa niistä on ollut koskettavia ja hyvin henkilökohtaisia, osa on vasta menossa vastaanottajille. Siksi en julkaise niitä ainakaan vielä. Runon ja suven päivän johdosta, puin osan äskeisistä ajatuksistani riimimittaan.

Missä koti?
Pohdin kodin paikkaa.
Ajattelen, missä vietän aikaa.
Ajan paikasta paikkaan –
osoitteesta toiseen.
Missä koti on?
Sydän tietää sen.

-- PK 6.7.2017

Tämän vuoden Suomen agilitymaajoukkueen karsintakilpailut olivat minulle sekä työtä että kisojen seuraamista.

Perjantaina osallistuin agilitytuomarien mittauskoulutukseen, josta jatkoin lauantaina käytännön mittaustyötä. Noin yhdeksän tunnin aikana sain mitata yli 50 koiraa. Mittausvarmuus kasvoi niin, että päivän loppua kohden koirilta sai otettu mitan varmemmin ottein kuin aamulla. Todistuksia kirjoitettaessa keskustelimme lyhyesti mikä oli aiheuttanut poikkeamaa, jos emme saaneet jostain syystä täsmälleen samaa tulosta. Kuitenkin uskallan väittää, että kaikki koirat saivat oikean FCI:n mittaustavan mukaisen kokoluokan. Mittaustapahtumassa pystyi käyttämään koiran mittaamiseen reilusti aikaa. Lisäksi mittauspaikka oli rauhallinen, joten olosuhteet olivat hyvin neutraalit. Kovalla alustalla seisottu reilun työpäivän mittainen rupeama parilla lyhyellä tauolla tuntui illalla jaloissa pahemmin kuin SM-kisojen lauantain tuomarointi helteisessä auringonpaisteessa.

Sunnuntaina oli rauhallisen heräämisen aamu. Kun koirat oli huollettu (ruokittu ja lenkitetty) suuntasimme ”turisteina” seuraamaan maajoukkuekarsinnan finaalipäivää. Katsomossa oli tiivis tunnelma, kylki kyljessä, mutta mikäs sen mukavampaa hyvässä seurassa. Saimme jo kisaparkkiin tullessa osaksemme hyviä hymyjä ja peukun näyttöä. Mahdollisesti jo korviin kulkeutuneet huhut ovat siis paikkansapitäviä, jos olette oikeita huhuja kuulleet. Kavereiden kannustus ja hersyvä huumori pitivät tunnelman korkealla. Ruoka- ja juomahuolto hoituivat hienosti, kiitos pizzojen tilaajalle J . Kun kisaväsymys alkoi jo vähän painamaan viimeistä rataa seuratessa, saimme hauskuutusta tuomaroinnista. Sivosen Vesa oli puomin alastulon avustavana tuomarina. Hän istui tuolilla puomin ”puhtaalla puolella”. Jos tuli kontaktivirhe, Vesa viittasi (femmaa näyttäen) ja nousi seisomaan. Meille siitä tuli ”Opettaja, opettaja, minä tiedän” juttu. Hyvin Vesa tiesikin.

Minulle on hieman naureskellen todettu ilmaisuni olevan joskus vähän suppeasanaista. Uskokaa tai älkää, niin Petteri pystyy sellaiseen, vaikkei minun puhetulvan ja tekstivirran perusteella niin välttämättä uskoisi käyvän. Oikeastaan se on minulle luontaista toimintaa silloin, kun en ole aivan varma tilanteen luonteesta tai miten nyt kuvaisin asiaa, ehkä tilanteen ilmapiiristä. Kasvokkain tässä ei ole minulle niin suurta ongelmaa kuin kirjoittaessa, jolloin en aina osaa lukea tilanteen sanatonta sisältö tekstin rivien välistä. Voisi sanoa, että saatan töksäyttää tekstillä kuin Syke sarjan lääkäri Petteri Holopainen. Vai mitä ajattelette Petteri verbaalisesta taiteilusta:

Kiitos, kyllä seurasi kelpaa.
Jep, mietitään.
Mut joo,palataan asiaan.

Tästä on tullut monet hyvät naurut. Viestin vastaanottaja oli ehkä hieman mietteliäs tuon jälkeen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Olen oppinut ilmeisesti uuden taidon. En ole käsittääkseni ennen puhunut unissani, mutta muutama päivä sitten puhuin. Oikeastaan se oli nukahtamisvaiheessa olevan puhetulvan jatkumista. Unen voittaessa aihe vain vaihtui. Ennen nukahtamista puhuin jostain autoreissusta tms. Nukahtamishetkellä puhe taukosi silmänräpäykseksi ja samalla vaihtui aihe. Puhe jatkui:

Mausteita lisätään vähitellen.

Kyseinen ohje on hyvä ruoanlaiton lisäksi moneen muuhun asiaan.  On sitten kyse harrastuksista, parisuhteesta tai jostain muusta elämänosa-alueesta, paras tulos ei synny, jos kaikki mausteet laittaa ”soppaan” kerralla. Mausteita vähitellen lisäämällä voi maistella, miten keitos kehittyy. Maistellen tulosta lyhyin väliajoin, selviää nopeasti, jos tulos ei etene kohti tavoitetta. Silloin voi tehdä korjausliikkeittä, jolla suunta voidaan korjata.

Kun joku on raollaan, siitä aukosta voi tirkistää sisään. Jos kyseessä on ovi, siitä raollaan olevasta ovesta ei pysty kulkemaan sisälle, eikä se toisaalta luo samaa turvaa kuin täysin suljettu ovi. Raollaan olevalla ovella voi viestiä muille omasta tilastaan. Viestin sisältö voi olla samalla tavalla raollaan olevalla ovella eri riippuen siitä, kenen ovi se on. Henkilö, jolla työhuoneen ovi on normaalisti kiinni, raollaan oleva ovi viestittää odotan sinua saapuvaksi käy sisään. Minulla työhuoneen ovi on normaalisti aina täysin auki. Raolleen jätettynä sen viesti on olen nyt kiireinen, jos sinulla on tärkeää asiaa tule sisään. Oven liikkuessa siitä näkee paikoillaan olevaa paremmin, onko tilanne "avautumassa" vai "sulkeutumassa".

Ihmisen sydämessä on myös "tunteiden ovia". Ellinooran laulussa Carrie riimitellään "Ei voi rakastaa, jos pitää ovee aina raollaan". Tunteiden näyttäminen julki vaatii niiden ovien avaamista, joista tunteet pääsevät ulos, muiden nähtäväksi tai kuultavaksi - tunnettavaksi. Mikäli ovi on ollut pitkään paikoillaan, voivat saranat olla ruosteessa. Silloin oven liikuttaminen suuntaan tai toiseen on vaivalloista. Kannttaa siis liikutella ovia sopivasti, näyttäen tunteita ja joskus kätkien ne omaan sydämeen. Tässä joitakin ajatelmia teille, kesäisiä pohditoja siivittämään.

Avautuva

Ovi hieman raottui,
jotain siitä näkyi.
Näkijä yllättyi,
ehkä ei, hän vain liikuttui.

--PK, Kaarinassa 30.6.2017

En ole mitenkään meri-ihminen. Se on monien mielestä huono juttu Turun seudulla asuvalle. Onneksi ei ihan kaikkien mielestä. Rauhaisat paikat luonnonhelmassa on enemmän minun juttuni.

Kaikesta huolimatta rohkenin taas lähteä pienelle saaristoristeilylle. Iltaharjakaisten ohjelma ruokailuineen oli M/S Famnenilla, joka on alun perin ollut Yhdysvaltain laivaston alus osallistuen Normandian maihinnousuun. Illan juontaja oli minulle uusi tuttavuus, Förin ukko. Viihdyttävää tarinaa tuli sopivassa määrin. Aikaa jäi myös keskusteluille, ruokailulle ja maisemien ihailulle. Saattoipa illan aikana lähteä jokunen viestikin. Ruokailusta Rottakokki poimi idean tulevan varalle. Lihan kastike oli kermainen pippurikastike, jossa oli kokin sanoin ”ihan semisti tuoretta inkivääriä”. Illan alussa minut paikannettiin heti porilaislähtöiseksi. Se sitten olikin illan vitsinä puolin ja toisin. Kokille lähti terveiset ”ei huano”. Jälkiruokana olleeseen kakkuun saimme ohjeistuksen ”porilaiset sanoisivat ot senverra et muilleki jää”.

Aluksen kierrellessä saarien lomitse nousi mieleen aluksen & kapteenin ja ihmiselon yhteneväisyys. Jos kapteeni ei säännöllisesti tarkasta aluksen kurssia vaan katselee peräaaltoja tai ihailee sivulla näkyviä saaria, voi tulla haveri. Samoin on elämänpolulla. Jos märehtii menneitä tai muistelee menneitä huippuhetkiä, voi elämä mennä karikolle tai jäädä elämättä.

Muistetaan ystävät seilata turvallisesti tänä kesänä niin luonnon vesillä kuin elämänpolulla. Iloa ja aurinkoa kaikkien kesään.

Tuttu ja kulunut fraasi on ”nerouden ja hulluuden raja on häilyvä” tai seitinohut. Mietin juhannuksen aikoihin erilaisia ihmisen mielentilaa tai ajattelun tason mittareita kuvaavien käsitteiden suhteita.

En ole koskaan kokenut olevani nero enkä hullu. Joitakin lahjakkuuksia minulla on ja joissain asioissa olen taitamaton. Perustasolla nerous ja hulluus kyllä on helppo luokitella, mutta joissakin ääritilanteissa ei ole aivan varmaa, kumpaan äärilaitaan tietty ratkaisu kuuluu.

Lähempänä omaa mielentilaani on hupsuuden ja höpsöyden raja. Kummatkin ovat tietyllä tavalla hassuja ominaisuuksia ihmisen käyttäytymisessä. Hupsu on määritelmien mukaan hassu tai hullunkurinen. Höpsö on puolestaan vähän tyhmä tai hassu. Minun tilanteisiin reagoiminen on impulsiivista ja vähän hupsua. Tyhmäksi en itseäni luokittele. Olen ottanut ajatuksiini päätöksenteon tueksi harkintaa, älyllistä toimintaa. Muutamat kaverit voivat väittää, että järki ja miettiminen eivät kuulu Petterin päätöstenteon kanssa samaan asiayhteyteen.

Olen ehkä osittain kuin Liisa Ihmemaassa tarinan hassu hatuntekijä tai oman elämäni juhanitamminen. Elän hetkessä, mutta yritän käyttää myös järkeä päätöksissäni. Viimeisen viikon ajalta voin kertoa, että järki on ollut mukana, vaikka tunteisiin liittyvät asiat ovatkin olleet käsittelyssä päässäni. Täysin pähkähullua, mutta samalla järkiperäistä, hupsua, ehkä jopa höpsöä, mutta silti harkintaa sisältäviä päätelmiä.

Voiko yhtä ihmisen elämän mysteerisimmistä asioista käsitellä epäselvemmin, sekavammin ja kertomatta yhtään mitään mistään ja samalla melkein kaiken kaikesta? Luultavasti ei, mutta kun kerroin tämän tarinan taustalla olevista asioista eilen terapeutille, hän katsoi minua hetken miettien. Sitten hän totesi ”Sinä olet kyllä miettinyt asioita erikoisesti, mutta prosessoinut elämäntilanteesi upean perusteellisesti. Onnea sinulle jatkoon. Meidän tapaamisiamme voidaan harventaa ja syksyllä varmaan jo lopettaa nämä terapiat.” Salaisuuksien hämärä peittää vielä jotain tulevaa, mutta aurinko loistaa elämässä niin, että hymy nousee huulille.

Pähkinä purtavaksi - hupsu resepti

En ole viime aikoina ideoinut uusia reseptejä. Nyt putkahti mieleeni ajatus kanapirtelöstä. Ajatuksena se tuntui kiinnostavalta, mutta ystäväni oli hieman varauksellinen sen mausta. Muutin siis ajatustani hieman toiseen suuntaan. Tämä ruoka muuttui jälkiruoasta alkupalaksi. Resepti on täysin testaamaton, mutta ajatus sen makujen ristiriitaisesta sinfonian soinnista kiehtoo. Tämä resepti voi olla hulluutta tai neroutta Pähkinä, haluatko lisätä sitä sekaan?

Kylmä jäätelö-kanakeitto

1-1,5dl Jäätelöä / ruokailija: ehdotus Aino Jogurtti Mangon Lumo tai Kirsikan Kuiskaus
30-50g broilerin filesuikaleita

Ota jäätelö / sorbetti sulamaan (annoksiin tarvittava määrä).
Annostele jäätelö / sorbetti valmiiksi alkuruokalautasille.
Ruskista broilerin filesuikaleet.
Tee suikaleista pieniä kuutioita.
Mausta broileri. Ehdotuksena teriyaki tyyppiset maut.
Annostele broileri lautasille.

Viime viikolla pohdiskelin lenkillä vertauskuvallisesti silmälappuja. Ajattelun käynnistäjänä oli nukkuessani käyttämäni silmälaput, joiden kuminauhan vaihtamista mietin. Voin suositella näiden ”fyysisten silmälappujen” käyttämistä, jos on vähänkään vaikeuksia nukkua valoisaan aikaan.

Kuvitteelliset silmälaput voivat rajoittaa näkemistä joko fyysisesti tai ajatusten näkökenttää. Rajoittavan tekijän on voinut hankkia itse tietoisesti tai se voi olla oman mielen alitajuinen suoja jonkin tapahtuman jälkeen. Silmälaput voivat olla ajasta riippuvia. Voit mielessäsi nähdä vain menneen ajan, vain nykyisyyden tai vain tulevaisuuden. Lisäksi näiden kombinaatiot ova mahdollisia. Vaikka pohdiskelen tässä silmälappuja, voitaisiin yhtenevästi miettiä kuulosuojaimia. Kun mieli on rasittunut, on terveellistä sulkea aisteja tai ainakin hieman rajoittaa sitä, mitä näkee ja kuulee. Tarpeeton kritiikki tai joskus jopa positiivisetkin asiat voivat kuormittaa mieltä lisää niin, että palautuminen normaalitilaan hidastuu.

Itse hankittu suoja toimii samalla tavalla kuin mielen ”valmistamat” silmälaput. Ne voivat poistaa kaiken näkyvän tai sitten vain rajoittaa näkökenttää. Jälkimmäisessä tapauksessa laput ovat kuin ravihevosella olevat – et näe kuin kapean sektorin edessäsi. Alitajunnan valmistamat näkösuojat ovat luultavasti sensitiivisemmät kuin itse hankitut. Toki molemmat voivat operoida niin, että emme näe asioita tietyssä asiayhteydessä tai tilanteessa, mutta muuten voimme havainnoida tarkasti. Yksi esimerkki itse hankitusta / päättämästä näkemisen rajoittamisesta on asuntoilmoitukset. Ainakin minulla on käynyt niin, että olen melko tietoisesti päättänyt, etten havainnoi kiinnostaviakaan ilmoituksia. Aiemmin niitä tuntui näkyvän aika usein.

Mitä haittaa voi olla siitä ettei ”näe” nykyisyyttä tai näkee sen rajoitettuna? Positiivisena suojana kriisin hetkellä tai vastaavassa tilanteessa ne voivat estää ikävien asioiden putkatamisen esille aikaskaalalla menneestä tulevaan. Olen itse muistini orja. Muistan liian hyvin asioita. Onneksi oma mieli suojaa joltain tapahtumilta, enkä muista nuoruuteni osaltakaan kaikkea, vaikka pystyisin melko tarkasti näyttämään, mistä kohtaa nykyistä Porin Lukkarisannan omakotitaloaluetta meni ala-asteaikanani hiihtolatu. Muisti on siis armollisen sensitiivinen. Haitta voi tulla tämän positiivisen suojan täydellisestä negaatiosta. Silloin kyseessä on itsevalmistettu rajoite, joka estääkin juuri positiivisten asioiden muistelun / näkemisen. Tällöin henkilö velloo menneen ja nykyisyyden huonoissa kokemuksissa ja epäonnistumisissa näkemättä, mitä kaikkea hyvää on aivan silmien edessä. Tämän tiedostaminen on avain tielle, jossa aktiivisesti työstäen pystyy aikaansaamaan ajattelun kääntämisen positiiviseen suuntaan.

En kirjoita tätä pelkästään teoreettisesti aihetta pyöritellen. Olen itse, ilmeisesti alitajuisesti pitänyt lappuja silmilläni. Niiden vaikutus on ollut ajatuksen kulun kiinnittyminen tietylle polulle. Olen nähnyt koko ajan vain tietyn ratkaisun. Päättelen tämän olleen alitajuista toimintaa, sillä en tehnyt mitään tietoista päätöstä, ainakaan voimakasta, joka olisi vaikuttanut uusien näkökulmien avautumiseen.

Ajatteluni oli kuin levysoittimen neula, joka pyörii vioittuneen levyn pinnalla yhtä uraa toistaen. Kun ajatteluni vapautui poistaen silmälaput, aloin havainnoimaan ympäristöni aivan eri tavalla. Minun ympärilläni tapahtui asioita. Oli varmaan tapahtunut jo pitkään. En ollut havainnut asioita. Tämän kokeminen on aivan jännittävää hyvässä mielessä, ei pelottavaa.

Jos huomaat itselläsi ajatuksiasi rajoittavia lukkotekijöitä tai pehmeämpiä suodattimia, niin pohdi, oletko valmis muutokseen. Kestätkö sen, mitä koet ilman suojatekijöitä. Jos tuntuu siltä, kokeile. Voit elääkin oikeasti ihan eri näköisessä elämässä, kuin olet luullut.

Laput pois

Silmien päällä laput -
estää näkemästä ilot ja surut.
Voivat olla suoja mielen,
turva kulkijan heikon.

Elämä täysin valotta -
värit jäävät kokematta.
Eheytymisen hetkenä koet voiman.
Tiedät, voin poistaa suojan.
Värit kirkkaat loistavat -

Henkiin heikon nostavat.
Alkaa aika kasvun uuden -
ensi metrit tulevaisuuden.

Kuluneella viikolla terapiassani oli kuluneen vuoden yhteenveto. Se oli kolmijakoinen. Ensin kävimme läpi, mitä muutoksia elämässäni on ollut vuoden aikana. Sen jälkeen kerroin niistä asioista, jotka ovat voimaannuttaneet minua. Lopuksi pohdimme, mitkä asiat ovat rasittaneet, väsyttäneet tai paineistaneet minua. Ammattilainen ja tarkka kuuntelija olisi voinut tietenkin nuo aiheet listata ilman minuakin, mutta tarkoitus on laittaa minut itse ajattelemaan. Muistijälkien prosessoinnissa aivot kävivät aika kierroksilla. Silloin minun muuten hyvällä muistilla on tapana kadottaa sanoja tai nimiä, jotka varmasti muistan. Tällä kertaa hukassa olivat termit maanis-depressiivinen, jonka nykyinen nimitys on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Opinpa jotain uutta, eli sen että nämä termit tarkoittavat samaa asiaa. Oli hauska havainnoida terapeuttia, joka ilmeillään kertoi tietävänsä, mitä sanaa yritin hakea mielestäni, mutta ei sanonut sitä. Kun olin saanut sanan päähäni -vartti sen jälkeen, kun olin lakannut miettimästä sitä, hän kertoi tienneensä mitä sanaa hain, mutta ei halunnut sanoa sitä itse.

Asperger-ihmiselle on tärkeää, että asiat sujuvat ja elämän perussäännöt säilyvät. Minä olen ennen jopa menettänyt osittain toimintakykyäni, jos jotain asiaa koskevat säännöt muuttuvat. Samoin paineistun, jos aikataulu muuttuu. Molempien näiden asioiden kanssa teen työtä ja yritän opetella sietämään muutoksia. Bitin lenkkien kellontarkka ajoitus on nykyään historiaa. Minä kykenen käymään iltalenkillä 18-23 välisenä aikana helposti ilman ahdistusta. Vielä reilu vuosi sitten iltalenkki alkoi 19:50-20:30 tai jos ei alkanut silloin, ahdistuin.

Säännöttömät säännöt, eli säännöt, jotka vaihtelevat riippuen tilanteesta tai siitä, ketä ne koskevat, ovat minulle ongelmallisia myös toisesta syystä. Jo kauan sitten minut on luokiteltu ihmistyypiksi, jolla on ylikehittynyt oikeudentaju. Minä haluan, että kaikkia koskevat samat säännöt ja kaikkia kohdellaan samalla tavalla. Omassa työtehtävässä tämä on hyvä asia, sillä asiakkaat kokevat saavansa tasapuolista kohtelua, mutta jos töissä joku muu palvelee jostain syystä asiakkaita eriarvoisesti, koen lievää ahdistusta. Sama pätee myös vapaa-aikaan, harrastuksiin. Säännöttömiksi säänöiksi voisi kutsua myös normeja ja toimintatapoja, joita noudatetaan tai pitäisi noudattaa, mutta niitä ei ole määritelty missään. Miten näitä osaa noudattaa? ”Normaalit” ihmiset ilmeisesti tietävät aina, mitä kuuluu tehdä tietyssä tilanteessa, mutta minulle se on joskus vähän vaikeaa. Yritän tälläkin osa-alueella oppia toimimaan oikein. Koska vuorovaikutustilanteessa en luontaisesti osaa aina havainnoida sanatonta viestintää ja jopa välttelen (tiedostamatta) katsekontaktia, saattaa keskustelukumppanini kokea minun tuijottavan, kun yritän tunnistaa non-verbaaleja viestinnän osia. Olen yrittänyt kehittyä, toimia tiedostaen, niin että en tuijottaisi reikiä keskustelukaveriini.

Muistin toiminnassa on kummallisuuksia, enkä ole näissä kuulemma ainoa. On hyvin tavallista, että ei muista aina tapaamansa ihmisten nimiä, varsinkin jos samalla kerralla on esitelty monta uutta ihmistä. Samoin kasvojen yhdistäminen aiempaan tilanteeseen, jossa on henkilön tavannut, voi joskus pätkiä. Minulla on hämmentävä kasvot – nimi -yhdistelmät sekoittava muisti. Yleensä muistan nimet, mutta joskus sekoitan kahden henkilön nimet keskenään tai aivoni keksivät henkilölle aivan uuden nimen.

Viime viikot, varsinkin tämä kulunut viikko, ovat olleet voimaannuttavia hetkiä minulle. Onkohan kesäinen lämpö tai kenties joku muu tekijä, joka on aktivoinut päätäni niin, että olen rohkaistunut juttelemaan ja kirjoittelemaan kavereilleni. Joukossa on aivan uusiakin tuttavuuksia, joiden kanssa on ollut avartavaa pohtia monia asioita. Näihin kohtaamiset ja keskustelut ovat olleet suureksi osaksi agilityn ansiota. Olen käynyt tuomaroimassa virallisesti ja epävirallisesti, valmentanut, kokoustanut ja poikennut vain seuraamaan kisoja. Siellä olen tavannut kivoja ystäviäni. Eilen totesin TSAUlla kisoja seurattuani agilityhallien kahvioiden olevan loistavia keskustelupaikkoja. Kahvittelun lomassa voi seurata mukaansatempaavaa kisaa tai toisinpäin, eli kisaa seuratessaan voi nauttia kahvista. On todella arvokasta, että on ystäviä, jotka ovat läsnä. Kiitos teille.

Blogin otsikko ei varmaan vielä tunnu osuvan ollenkaan tähän kirjoitukseen. Jätin tarkoituksella tämän osuuden viimeiseksi, jotta alkuosaa kirjoittaessani ajatukset jäsentyisivät niihin kohtiin, joita haluan avata. Otan jälkeen ajattelun tueksi puun tai puiden joukon metsän. Tuossa kuvassa yksinäinen puu on vahingoittunut latvastaan syystä tai toisesta. Latvavikainen puu ei ole metsänhoidollisesti arvokas, mutta se on erilainen. Samoin hieman erilainen ihminen on arvokas. Erilainen ajattelu tuo yhteisiin pohdintoihin uusia näkökulmia. Täysin erillään kasvava puu on alttiimpi myrskylle ja muille tuhoille, kuin muiden puiden kanssa kasvava. Puun kasvuun vaikuttaa oikeasti kasvuolosuhteet ja puun perimä, mutta ajatellaan nyt hetki asiaa inhimillistäen puita. Jos puu olisi hyvin itsekeskeinen ja muita paremmaksi pyrkivä, se pyrkisi kasvamaan muita nopeammin. Sen runko ei ehtisi vahvistua tarpeeksi ja muita paljon korkeampana se saattaisi vaurioitua myrskyssä tai salaman iskiessä. Tämä olisi puun itsekeskeisyyttä, itsekästä toimintaa yksipuolisesti. Yksilö ei mieti, mitä seurauksia asialla voi olla, vaan pyrkii yhdellä osa-alueella muita paljon paremmaksi. Mikä on tämän toiminnan vastakohta? Yliempaattisuus – yksilö pyrkii silloin miettimään aina muiden parasta, auttamaan muita takaamaan muille hyvän kasvun ja elinolot. Mitä yksilölle itselleen saattaa käydä silloin? Se ei jaksa kasvaa itse, vaan nääntyy ja kuivettuu.

Optimaalinen elinolosuhde on kuin metsä, jossa on eri ikäistä kasvustoa. Vanhemmat suojaavat nuorempia ja ovat kyllin vahvoja sekä sitkeitä kestääkseen myrskyt ja kolhut. Samoin erilaiset yksilöt, eri lajit, voivat auttaa toistensa tarpeissa symbioosissa. Itsepäisyys ja epäterve itsekkyys vaihtuu itsenäisen toiminnan ja yhteistoiminnan yhdistelmäksi ja terveeksi itsekkyydeksi. Silloin yksilön ei toiminta ei ole täydellistä oman edun etsimistä eikä pelkästään toisia huomioivaa yliempaattista toimintaa, vaan kuunnellen ja eläen muiden mukana muita auttaen ja muilta apua saaden itsekin tasaisesti kasvavaa eloa. 

On ihmistyyppejä, jotka ajattelevat asioita lähtökohtaisesti aina toisten kannalta. Asioita on hyvä punnita monesta näkökulmasta, mutta jos päätösten ja tekojen vaikutus oman itseen, omalle kohdalle, jää päätöksissä huomioimatta, tulee osaksi melko väistämättä jaksamisen ongelmia. Terapiassa minä olen saanut ohjeen, sinun täytyy miettiä, mitä sinä haluat ja mikä ratkaisu on sinulle itselle oikea. Joskus sen toteuttaminen on kipuilua sen kanssa, mitä muut siitä miettivät ja miltä muista tuntuu. Joskus vaan on tehtävä niin, kuin on itselle parasta.

Narsu on otus omituinen. Voisi kuvitella, että narsu on sukua joko norsulle tai marsulle. Yritin miettiä, minkä eläimen luonne kuvaisi narsua, narsistista ihmistä. Osittain oikeanlainen voisi olla kukko tai riikinkukko. Terve.fi -sivusto kuvailee narsistia tiivistetysti näin. ”Narsismi viittaa henkilön käyttäytymiseen, jossa korostuu itsekeskeisyys, itserakkaus, huomionkipeys, käsitys omasta tärkeydestä, tarve tulla ihailluksi ja kyvyttömyys ottaa toisia huomioon.” Mielenihmeet.fi -sivustolla narsua kuvataan henkilöksi, joka ei kykene asettumaan toisen asemaan, liiottelee omia kykyjään, heillä on suorastaan illuusiomainen kuva omien ominaisuuksiensa ylivertaisuudesta.

Narsu saa monesti pelkällä omalla olemisellaan ilmapiirin sellaiseksi, ettei kenelläkään ole mukava olla. Kukaan ei osaa olla kyllin hyvä. Tähänkin on poikkeus. Mikäli n-ihminen kokee, että jostain henkilöstä on hänelle hyötyä nyt tai hänestä tulee n-ihmiselle hyödyllinen myöhemmin, hän voi miellyttää tätä henkilöä. Narsu osaa tehdä sen niin verhotusti, että useimmat eivät edes huomaa sitä. Tarkoin havainnoin narsistin pystyy kyllä tunnistamaan.

Minkälainen ihminen on narsistille helpoin uhri? Keiden tulisi erityisesti varoa narsistista ihmistä? Arvioni mukaan narsistin koukkuun jää helposti ihminen, jonka itsetunto on jollakin tavalla heikko. Positiivinen ihmiskäsitys, pehmeys ja lempeys tekevät ihmisestä otollisen uhrin. Narsu osaa olla ystävällinen hetken aikaa. Hän kietoo kehuillaan (tai sillä, ettei hauku uhriaan, kuten muita, hyväksynnällään ja muilla ansaverkoilla uhrin itsensä lähelle. N-ihminen muistaa, ketkä ovat hänelle palveluksia velkaa. Niiden hyödyntämisessä hän on taitava.

Työpaikalla n-ihminen pyrkii saamaan itselleen valtaa ja valitsee työtehtäviä, joissa saa muut tekemään omia töitään. Jos narsu on ns. perustyötä tekevä, hän asettaa itsensä kuitenkin jollain tavalla sellaisiin tehtäviin, että hän on korvaamaton. Jos työpaikan johtaja on pehmeä, narsu yrittää kerätä itselleen valtaa. N-ihiminen on taitava arvioimaan, kuka on nousussa urallaan eteenpäin. Tällaista ihmistä hän miellyttää, koska arvelee siitä tulevan myöhemmin hänelle etua. N-ihminen kasvattaa ja vahvistaa valtakuntaansa, valtapiiriään. Kaikki vastateloin asettuvat ovat tyhmiä ja heidän olemisensa työpaikalla pyritään saamaan ikäväksi. Työpaikalla esimiehillä on vaikeat olosuhteet näissä tilanteissa. Työilmapiiri laskee helposti alas ja työntekijät pelkäävät työntekoa, jottei vaan N-ihminen läksytä heitä virheistä. Työilmapiiri nousisi luultavasti nopeasti, jos narsu lähtisi toisaalle töihin. Häntä on kuitenkin vaikea irtisanoa. Narsistinen luonne ei ole irtisanomisperuste. Taitava esimies osaa kyllä etsiä muita asioita, joilla narsu rikkoo työpaikan sääntöjä.

Mikäli narsu löytyy kotoa parisuhteesta, pitää miettiä, kuinka kauan suhdetta jaksaa. Jos pystyy toimimaan niin, että narsun miellyttäminen ei kuormita itseä, voi parisuhde toimia ihan kelvollisestikin. Pitää vain muistaa pitää narsu tyytyväisenä.

Alkuun lainaan vapaasti tarinaa hyvin innostuneesta saarnaajasta, joka lennokkaasti julisti 1. Korinttolaiskirjeen 3. luvun 7. jakeesta. ”Yksi on istuja, toinen on katselija, mutta Jumala antaa kasvun.” Liekö julistaja ollut joskus töissä leppoisassa työpaikassa . Kyseinen jae menee oikeasti seuraavasti: ”Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.”

Tämä alun lämmittelyn jälkeen siirryn varsinaiseen aiheeseen. Kun pohdiskelen jatkossa puita ja kasvamista, voi ainakin osan asioista mieltää allegorisina eli vertauskuvallisina ilmauksina, vaikka niillä on sisältö ja merkitys kirjaimellisestikin tulkiten. En ole biologi enkä omaa puiden kasvattamisesta perusteellisia tietoja. Kirjoitan asiat enemmänkin mieleen puhjenneiden ajatusketjujen kuvaamina. Idean tähän pohdiskeluun sain miettiessäni maailman kummallisuuksia hyvän ystäväni kanssa. Jossain keskustelun vaiheessa yksittäisen huolenaiheen mietinnässä tuli esille hieman muokattuna ”nähdä metsä puilta” -ilmaisu. Tällä kertaa se oli muodossa ”jos jää tuijottamaan/suremaan yhtä puuta, jää koko metsä havaitsematta”.

Asian voisi kiteyttää siihen, että huolten keskelläkin pitäisi osata irrottaa ajatus hetkeksi huolista ja miettiä, mitkä kaikki asiat ovat hyvin. Esimerkiksi voi ottaa vaikka sen, että kotipihalla kasvavan nuoren puun latvus on talvella taittunut katki. Suremalla sen vioittumista se ei korjaannu. Näkökulmaa vaihtamalla voi miettiä, mitä mahdollisuuksia ja uusia ajatuksia tämä katkeaminen voi tarjota. Puu voi nyt vaatia leikkaavaa hoitoa, mutta muotoilemalla puuta siitä voi saada eri tavalla kauniin kuin siitä olisi tullut yksilatvaisena ja uljaana. Muotoiltuna ja matalampana se voi tarjota kotipihaan laajempaa viileätä varjoisaa aluetta, jossa voi oleskella ja jossa varjoisaa kasvupaikkaa vaativat kasvit alkavat menestymään. Haaraantuva puu voi olla joskus todellinen taideteos.

On helpompaa sanoa ja kirjoittaa näitä kuin toteuttaa asiat niin, ettei yhtään harmittelisi ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä. Hyvänä ohjeena pidin ystäväni ohjetta, katso muitakin puita / asioita ja mieti, mitä hyvää niissä on ja miten ne voivat kasvaa eri tavalla, kun kasvuolosuhteet ovat muuttuneet. Yhden puun tuijottamisen asemasta tulisi katsoa kokonaisuutta. No sitähän tarkoitetaan sillä, että pitäisi nähdä metsä puilta. Vaikeuksien tullessa voi olla vaikea katsoa kokonaisuuksia, kun ajatukset kiertävät kehää ongelman ytimessä. Silloin apuna voi olla laajan katsantokannan yrittämisen sijaan se, että siirtää katsetta tai ajatusta hieman sivuun ytimestä. Sitten voi tarkastella sitä asiaa tai tapahtumaa, joka näkyy siinä suoraan edessä. Onko se uusi mahdollisuus? Onko siinä jotain sellaista, josta voi löytyä uusi suunta, jolla vaikeus ohitetaan tai ylitetään? Olisi melkein ihme, jos pieni katseen kääntäminen ratkaisisi kerralla ison ongelman. Siitä voi kuitenkin alkaa polku, jota seuraten löytyy sellaiset työkalut ja ideat, joilla ongelma lopulta ratkeaa. Yksi katseen siirtäminen voi olla alku, mutta se voi vaatia tuekseen useita mietintätuokioita, joissa tutkii, onko suunta ollut oikea, vaatiiko tilanne paluuta muutaman askeleen takaisinpäin vai jatkaako suoraan eteenpäin.

Pohtiessani asiaa pidempään mietin, miten eri tavoilla voi tapahtua kahden puun kasvaminen yhdeksi rungoksi tai ylipäätään toisiaan hyvin lähellä. Näistä puista ei saada perinteistä hyötypuuta – tukkipuita tai vastaavia. Hyvin sujuessaan rungot kasvavat niin hyvin yhteen, että niistä voi puuseppä saada hyvää puutavaraa erilaisiin käyttötarkoituksiin. Puiden ollessa nuoria, niiden kuoret eivät ole vielä vahvoja. Kylki kyljessä kasvavat nuoret puut voivat kasvaa yhteen niin hyvin, että vain syyrakenteen muodosta havaitaan niiden olleen kaksi erillistä puuta. Hieman kauempana toistaan kasvavat puut voivat olla maanalla juuristaan kiinni toisissaan ilman runkojen kosketusyhteyttä. Ajattelen, että silloin puut kommunikoivat keskenään, ehkä vaihtavat ravinteita. Ne ovat eri tavalla kavereita kuin ensimmäisen esimerkin kaksoispuut, niiden yhteyttä voisi kuvata sielunkumppanuudeksi. Ne voivat olla itsenäisiä jykeviä puita, ehkä niiden juuristot voivat hyödyntää toisiaan. En ole biologi, enkä osaa siksi sanoa, onko siitä juurien kasvamisesta yhteen mitään hyötyä. Miten sitten on, jos kasvaminen yhteen tapahtuu paljon myöhemmin? Jos puiden latvuksissa oksat kasvavat sekaisin. Puut kasvavat latvuksistaan yhteen. Yhteys on periaatteessa sama kuin juuristaan yhteen kasvaneiden ja runkojen alaosasta ylöspäin yhteen kasvaneiden puiden yhdistelmä. Kiinnittymispiste on ääripäässä, kuten juuristonkin tapauksessa, ja näkyvillä, kuten runkojen yhteen kasvamisen tapauksessa, mutta jykevää runkoa niistä ei synny koko matkaltaan.

Vaihtoehtoja on monta, mutta ei voida sanoa, mikä niistä on paras. Riippuu siitä, mitä kahden puun yhteiseltä kasvulta toivotaan. Arvelisin kuitenkin, että terveimmin puut voivat yhdistyä, jos niiden kiinnittymispiste on hyvin perustavaa laatua oleva, lähellä niiden alkua.

Tämä kirjoitus on aiemmista poikkeava sikäli, että tämän tarkoitus oli varsinaisesti vain oman kehällisen ongelma-ajattelun katkaisussa. Siinä tarkoituksessa kirjoitus onnistui. Toivottavasti tämä auttaa muitakin katseen kääntämisessä ja uuden ajatussuunnan valitsemisessa. 

Assin elämää

Tietyt kaavat,
totutut tavat.
Tyyli vaihtuu,
assi ahdistuu.

Olen pohtinut viime aikoina sitä, mitkä asiat ja tilanteet olen elämässäni kokenut hankaliksi, ikäviksi tai ahdistaviksi. Kuten aika monet tietävätkin olen kaavoihin kangistunut ja aikataulujen orja. Olen yrittänyt opetella kasvaa näistä tavoistani pois. Olen siinä osittain onnistunutkin. Pystyn jo toimimaan menettämättä toimintakykyäni, jos joku asia tehdään eri tavalla kuin ennen. Edelleen minulle syntyy ongelma siitä, jos tehtävän suoritustapa vaihtuu joka kerta tai edes melko usein. Ahdistus johtuu siitä, että joudun muuttamaan päässäni sinne muodostamani toimintamallin ensin uudeksi ja vasta sitten kykenen tekemään uuden tavan mukaisesti.

Onneksi se, että tiedän olevani toiminnaltani poikkeava, auttaa nykyään vähän ymmärtämään muitakin. Opettelua tämä vaatii, mutta kaipa joskus onnistunkin.  Ymmärrän jo sen, että kaikki eivät ajattele yhtä suoraviivaisesti kuin minä. En enää ihmettele, kun jotkut ovat kokeneet minut rasittavaksi ja jääräpäiseksi ”tästä mennään ja tehdään näin, kun kerran näin on päätetty”.

Ahdistuva assi tarvitsee aikaa ja tilaa yksinäisyydelle, aina hetkittäin. Silloin aivot saavat rauhassa käsitellä vaikeat asiat ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Ärsykkeiden tulvan alla palaset jäävät sekaisin tukkimaan ajatusten liukuhihnaa ennen pakkauslinjan suppiloa, joka säkittää muistot muistojen varaston säkkeihin. Ajatusten ja muistojen sekainen suma ruuhkauttaa ja kuormittaa ajattelua. Sen tapahtuessa huono olo näkyy ja valitettavasti myös näkyy. Minun kohdallani se ei yleensä kuulu, kuin kiristyneenä äänenä tai täytenä äänettömyytenä.

On jännä juttu havaita, miten luetusta kirjasta putkahtaa yhteneväisyyksiä oman pään toimintaan pari kolme kuukautta lukemisen jälkeen. Aika pitkään vei näiden palasten loksahtelu kohdalleen. Liekö vihdoin lämpenevä ilma laajentanut suppiloa niin, että joku tukkeena ollut ajatuksen palikka tipahti suppilosta ja sai säkityksen jatkumaan.

Tänään on ollut luontopäivä. Olin Porissa, Kalaholmassa, vanhempieni ja pikkuveljeni luona äitienpäiväreissulla. Aamulla sain ihailla taivaan pilvien taidetta. Samalla seurasin lintujen ilmasotaa. Tuossa sodassa olin isomman puolella. Isompi lintu oli varis, jota joukko räkättirastaita ajoi takaa. Liekö varis käynyt munavarkaissa, mutta kuitenkin monta yhden kimpussa on epäreilua ja on niitä räkättejä kyllä aika runsas kanta.

Oli niin hyvä olo, kun ehdin käydä katsomassa vanhempiani. Ikäähän heillä on jo reilusti eläkeiän yli eikä isäni kunto ole enää sellainen kuin joitakin vuosia sitten. Anitta oli käynyt läpi vanhoja valokuvia. Minulle hän oli kerännyt niistä joitakin kuvia. Katsellessani lapsuuteni kuvia herkistyin, mutta todellinen itku tuli, kun näin viimeisiä kuvia tuffastani. Kumaraksi painunut vanha veteraani on jo päässyt sinne, missä ei ole enää kipuja ja murheita. Tuli niin ikävä isovanhempiani.

On aika jännittävää, miten minut vähemmän aikaa tunteneet ihmiset ovat havainnoineet minua. Pidempään tunteneet ovat pitäneet minua "normaalina". Erikoisuuteni on siten eri luonteenpiirteistä, koulutuksesta tai jostain muusta johtuvaa. Se, että olen kaavoihin kangistunut on minun "insinöörimäisyyttäni". Se, että olen yksin puurtaja, on minun ujoudestani johtuvaa. Se, että pelkään uusia tilanteita, joiden paikasta ja sinne tulevista ihmisistä en tiedä kaikkea, pohjautuu ujouteeni jne. Itsekään en ole tunnistanut ominaisuuksieni syitä. Agilityssa laitan valssin vaikka joka esteelle, kun sen osaan tehdä. Hiihdossa "wassutaminen" on minulle äärimmäisen vaikeaa. Siksi hiihdän melkeinpä pelkästään kuokalla ja Mogrenilla. Perimmäinen syy tyylien vähäiseen käyttöön saattaa olla se, etten olekaan motorisesti kovin osaava. Käsillänikin osaan tehdä ennemmin "sinne päin" kuin "viimeisen päälle viimeisteltyä".

Miten tähän liittyy minut vähemmän aikaa tunteneet ihmiset. No töissä viime viikolla kerroin yhdelle työkaverilleni Asperger-diagnoosista. Hän sanoi "minun on tehnyt mieli jo pidempään kysyä sinulta, onko sulla Asperger. Sulla on niin paljon sen piirteitä."

Uudet silmät näkevät asiat toisin kuin monta vanhaa silmäparia.

Aurinkoista kevään jatkoa kaikille

Kuuntelin viime sunnuntaina Vantaalta Raisioon ajaessani ohjelmaa, jossa puhuttiin hetki tunteista ja tunteiden hallinnasta. Sen innoittaman luin muutamia tunteiden hallintaa käsitteleviä artikkeleja. Yhdessä artikkelissa oli insinöörin ajatuksia kutkuttava termi ”mielentilan tehdasasetus”. Kirjoittaja määritteli sen tilaksi, jossa olemme silloin, kun emme ajattele tunteita herättäviä asioita tai nukumme. Tätä tilaa nimitetään monilla eri nimillä, esimerkiksi tyyneydeksi. Mielenkiintoinen yhteensattuma, että pää tyynyssä ajatukset ovat tyyneyden tilassa. Tuohon perustilaan palaudutaan, jos ei koeta tunteita. Vauvoilla paluu on nopeaa, mutta aikuiset jäävät helpommin märehtimään ajatuksiaan ja mieli jää silloin energiaa syövään viretilaan.

Jos ei päästä aivoja palautumaan tyyneystilaan, tulee stressireaktio, aivojen hälyytystila. Sen aiheuttajia oli mainittu sivulla (http://elaparemmin.fi/blogi/kuinka-tunteet-toimivat/) yli kaksikymmentä, eikä lista ollut edes täydellinen.  Kirjoittajakin toteaa, että listassa on luultavasti vain murto-osa syistä. Minut yllätti se, kuinka monen kirjava joukko asioita voi aiheuttaa stressiä. Listan alkupäässä mainittu temperamentti tuntui ensin kummalliselta, mutta kyllähän reaktiivisuus asioihin tai niiden ottaminen rauhallisen letkeästi vaikuttaa siihen, miten ne kokee.  Samoin syöminen, juominen, väsymys, tilanteen outous vaikuttavat. ”Se millaisia sanoja olet juuri lukenut tai kuullut” kuulostaa alkuun omituiselta syyltä. Hetki taas sen pohtimista ja totesin, niinhän se on. Sanat virittävät positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan tai pitävät neutraalina. Jos aivojen virikkeet ja ärsykkeet ovat positiivissävyisiä, mieli kääntyy oletusarvoisesti positiiviseen suuntaan ja negatiivisilla päinvastoin.

Oman pohdintani tulos, ilman tieteellistä tutkimusta on, että negatiivisuus on ajatuksissa kuormittavampaa kuin positiivisuus. Pitää kuitenkin huomata myös se, ettei jatkuva positiivisessa ääripäässä oleva ajattelu ole kuormittamatonta. Välillä pitää saada vain olla.  

Stressitilassa aivot keskittyvät siihen, että ihminen pystyisi selviämään siitä asiasta, joka tilanteen aiheuttaa. Siksi tilan aikana selkeä ajattelu on vaikeaa. Asiat näkee osittain ilman viitekehystä ja epäselvinä. Pyrkimys on uhasta selviäminen. Varmaan kaikki ovat kuulleet kertomuksia erilaisista onnettomuuksista selvinneiden pakokertomuksista. Niissä tilanteissa ei etsi vaihtoehtoisia ratkaisuja, jos aivot ovat löytäneet yhden mahdollisen selviämiskeinon. Selvinnyt ihminen voi jälkikäteen miettiä, miksen huomannut, että siinä vieressä oli tulipalolta suojattu portaikko, vaan pakenin paloa seinustan tikapuita pitkin?

Mielenkiintoni radio-ohjelmassa herätti ajatus: ”Ei ole kiellettyjä ja sallittuja tunteita. On vain tunteita.” Tätä asiaa on pohdittu kirjallisuudessa myös nimityksillä kielteiset ja myönteiset tunteet. Olen itsekin yrittänyt olla ajattelematta kielteisiä tunteita. Touché, käytin juuri sitä määritelmää, jota ei pitänyt käyttää. Mieltä voi nimittäin rasittaa sekin, jos ajattelee miettivänsä kielteisiä tunteita. Neutraalimpaa olisi miettiä tunteita kolmijaottelulla:

• elämästä miellyttävämpää ja nautinnollisempaa tekevät tunteet

• suojelevat ja selviämiseen auttavat tunteet

• tarpeellisiin asioihin huomion kiinnittävät tunteet.

Tunteiden tuntemiseen ei pysty pakottamaan itseään. Toki ajatusten ja tunteiden tilaan pystyy vaikuttamaan, mutta varsinaisesti tietyn tunnetilan tuntemiseen ei voi aivojaan pakottaa. Minulla diagnosoitu AS selittää osaksi sitä, miksi koen asioita kovin mustavalkoisesti, erityisesti tunteita. Olen luullut, että olen näiden asioiden kanssa yksinäinen friikki, jolla on joko suunnaton ilo tai sitten itku, mutta kun olen päässyt sisälle tähän maailmaan, olen havainnut, että on monia muitakin, joilla on sama tilanne. Terapiassa minulla on yhtenä prosessina menossa tunneskaalan opettelu niin, että itse ajatuksellisesti luokittelen tunteita skaalan asteikolle. ”Normaali” ihminen tekee sen ajattelematta, mutta minulla se vaatii vähän työtä.

Tänään heräsi ajatus, että ajatukseni, mietteeni tai miksi niitä nimittääkin ovat kuin juoksijat kilparadalla. Ei niin, että ajatukseni olisivat laukkaamassa kiivasta vauhtia, vaan niin, että ne pyörivät kehää kuin Suomi – Ruotsi maaottelun 10000 metrin juoksijat stadionilla. Eivät siis mitenkään nopeassa tempossa.

Tasaisin väliajoin tulee huolta eri asioista niin, että ajatukset myllertävät päässäni. Ihmistyypiltäni olen huolehtija ja murehtija, vaikken ihan Vanhan testamentin Jobin tavoin, mutta kuitenkin. Muutaman viime vuoden varrelle on sattunut iso joukko muutoksia, huolta vanhoista asioista ja tulevista. Isoimpina kehällä paikoillaan olevina ja jokaisella kierroksella vastaan tulevina asioina ovat Porissa olevan talon myynti läheisteni terveysasiat ja Bitin terveys, jälkimmäisessä oikeastaan sen puuttuminen.

Tänään sain eläinlääkäriltä maanantaina Bitiltä otettujen verinäytteiden tulokset. Onnekasta on se, ettei näytteistä löytynyt mitään huolestuttavaa. Toisaalta se juuri huolestuttaa minua, kun mitään selkeää syytä ei löydy ja Bitti kitisee melko paljon sekä aristaa tunnusteltaessa vatsaansa.

Olen huolissani pienestä ystävästä Bitistä, joka ei osaa kertoa, mikä on vialla. Bitti kitsee yöllä, haluaa ulos … usein tulee pissit ja joskus kakit. Joskus Bitti on viime kuukausina laskenut alleen sisällä. Kitinä loppuu aamulla, kun minä olen lähtenyt töihin. Se ei kitise mielestäni sitä, ettei se saisi huomiota, koska ei tule juurikaan viereeni nukkumaan, vaikka siirryin sohvallekin nukkumaan ja pyydän sitä viereeni. Bitti kyllä uskaltaa hypätä rahin kautta sohvalle. Makuuhuoneeseen Bitti ei uskalla tulla yön pimeydessä. Luultavasti ei hahmota hämärässä/pimessä, kuinka korkea sänky oikein on.

Onneksi kohta on maanantai ja eläinlääkärin tapaaminen. Käyttämälläni eläinlääkärisemalla ei ollut vatsan tähystykseen sopivaa laitetta, joten vaihdoin eläinlääkäriä. Uusi eläinlääkäri halusi ennen tähystysajan varaamista saada anamneesina aiemmat hoitotiedot ja laboratoriotutkimusten tulokset. Sain ne. Toimitin 16-sivuisen hoitokertomuksen eläinlääkärille. Hän kertoi, mitä kokeita varataan maanantaille. Ajatus Bitin vaivasta oli hänelle ilmeisen selvä, koska niin varmasti tuli tieto ”tähystys ei tässä tapauksessa tuottane mitään lisätietoa, jota ei kokeilla saataisi.” Toivottavasti nyt löytyy oireille selitys. Uusi lääkäri on lemmikkien sisätauteihin, erityisesti ruoansulatusjärjestelmän sairauksiin erikoistunut eläinlääkäri.