Entries by Petteri

Viime viikolla pohdiskelin lenkillä vertauskuvallisesti silmälappuja. Ajattelun käynnistäjänä oli nukkuessani käyttämäni silmälaput, joiden kuminauhan vaihtamista mietin. Voin suositella näiden ”fyysisten silmälappujen” käyttämistä, jos on vähänkään vaikeuksia nukkua valoisaan aikaan.

Kuvitteelliset silmälaput voivat rajoittaa näkemistä joko fyysisesti tai ajatusten näkökenttää. Rajoittavan tekijän on voinut hankkia itse tietoisesti tai se voi olla oman mielen alitajuinen suoja jonkin tapahtuman jälkeen. Silmälaput voivat olla ajasta riippuvia. Voit mielessäsi nähdä vain menneen ajan, vain nykyisyyden tai vain tulevaisuuden. Lisäksi näiden kombinaatiot ova mahdollisia. Vaikka pohdiskelen tässä silmälappuja, voitaisiin yhtenevästi miettiä kuulosuojaimia. Kun mieli on rasittunut, on terveellistä sulkea aisteja tai ainakin hieman rajoittaa sitä, mitä näkee ja kuulee. Tarpeeton kritiikki tai joskus jopa positiivisetkin asiat voivat kuormittaa mieltä lisää niin, että palautuminen normaalitilaan hidastuu.

Itse hankittu suoja toimii samalla tavalla kuin mielen ”valmistamat” silmälaput. Ne voivat poistaa kaiken näkyvän tai sitten vain rajoittaa näkökenttää. Jälkimmäisessä tapauksessa laput ovat kuin ravihevosella olevat – et näe kuin kapean sektorin edessäsi. Alitajunnan valmistamat näkösuojat ovat luultavasti sensitiivisemmät kuin itse hankitut. Toki molemmat voivat operoida niin, että emme näe asioita tietyssä asiayhteydessä tai tilanteessa, mutta muuten voimme havainnoida tarkasti. Yksi esimerkki itse hankitusta / päättämästä näkemisen rajoittamisesta on asuntoilmoitukset. Ainakin minulla on käynyt niin, että olen melko tietoisesti päättänyt, etten havainnoi kiinnostaviakaan ilmoituksia. Aiemmin niitä tuntui näkyvän aika usein.

Mitä haittaa voi olla siitä ettei ”näe” nykyisyyttä tai näkee sen rajoitettuna? Positiivisena suojana kriisin hetkellä tai vastaavassa tilanteessa ne voivat estää ikävien asioiden putkatamisen esille aikaskaalalla menneestä tulevaan. Olen itse muistini orja. Muistan liian hyvin asioita. Onneksi oma mieli suojaa joltain tapahtumilta, enkä muista nuoruuteni osaltakaan kaikkea, vaikka pystyisin melko tarkasti näyttämään, mistä kohtaa nykyistä Porin Lukkarisannan omakotitaloaluetta meni ala-asteaikanani hiihtolatu. Muisti on siis armollisen sensitiivinen. Haitta voi tulla tämän positiivisen suojan täydellisestä negaatiosta. Silloin kyseessä on itsevalmistettu rajoite, joka estääkin juuri positiivisten asioiden muistelun / näkemisen. Tällöin henkilö velloo menneen ja nykyisyyden huonoissa kokemuksissa ja epäonnistumisissa näkemättä, mitä kaikkea hyvää on aivan silmien edessä. Tämän tiedostaminen on avain tielle, jossa aktiivisesti työstäen pystyy aikaansaamaan ajattelun kääntämisen positiiviseen suuntaan.

En kirjoita tätä pelkästään teoreettisesti aihetta pyöritellen. Olen itse, ilmeisesti alitajuisesti pitänyt lappuja silmilläni. Niiden vaikutus on ollut ajatuksen kulun kiinnittyminen tietylle polulle. Olen nähnyt koko ajan vain tietyn ratkaisun. Päättelen tämän olleen alitajuista toimintaa, sillä en tehnyt mitään tietoista päätöstä, ainakaan voimakasta, joka olisi vaikuttanut uusien näkökulmien avautumiseen.

Ajatteluni oli kuin levysoittimen neula, joka pyörii vioittuneen levyn pinnalla yhtä uraa toistaen. Kun ajatteluni vapautui poistaen silmälaput, aloin havainnoimaan ympäristöni aivan eri tavalla. Minun ympärilläni tapahtui asioita. Oli varmaan tapahtunut jo pitkään. En ollut havainnut asioita. Tämän kokeminen on aivan jännittävää hyvässä mielessä, ei pelottavaa.

Jos huomaat itselläsi ajatuksiasi rajoittavia lukkotekijöitä tai pehmeämpiä suodattimia, niin pohdi, oletko valmis muutokseen. Kestätkö sen, mitä koet ilman suojatekijöitä. Jos tuntuu siltä, kokeile. Voit elääkin oikeasti ihan eri näköisessä elämässä, kuin olet luullut.

Laput pois

Silmien päällä laput -
estää näkemästä ilot ja surut.
Voivat olla suoja mielen,
turva kulkijan heikon.

Elämä täysin valotta -
värit jäävät kokematta.
Eheytymisen hetkenä koet voiman.
Tiedät, voin poistaa suojan.
Värit kirkkaat loistavat -

Henkiin heikon nostavat.
Alkaa aika kasvun uuden -
ensi metrit tulevaisuuden.

Kuluneella viikolla terapiassani oli kuluneen vuoden yhteenveto. Se oli kolmijakoinen. Ensin kävimme läpi, mitä muutoksia elämässäni on ollut vuoden aikana. Sen jälkeen kerroin niistä asioista, jotka ovat voimaannuttaneet minua. Lopuksi pohdimme, mitkä asiat ovat rasittaneet, väsyttäneet tai paineistaneet minua. Ammattilainen ja tarkka kuuntelija olisi voinut tietenkin nuo aiheet listata ilman minuakin, mutta tarkoitus on laittaa minut itse ajattelemaan. Muistijälkien prosessoinnissa aivot kävivät aika kierroksilla. Silloin minun muuten hyvällä muistilla on tapana kadottaa sanoja tai nimiä, jotka varmasti muistan. Tällä kertaa hukassa olivat termit maanis-depressiivinen, jonka nykyinen nimitys on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Opinpa jotain uutta, eli sen että nämä termit tarkoittavat samaa asiaa. Oli hauska havainnoida terapeuttia, joka ilmeillään kertoi tietävänsä, mitä sanaa yritin hakea mielestäni, mutta ei sanonut sitä. Kun olin saanut sanan päähäni -vartti sen jälkeen, kun olin lakannut miettimästä sitä, hän kertoi tienneensä mitä sanaa hain, mutta ei halunnut sanoa sitä itse.

Asperger-ihmiselle on tärkeää, että asiat sujuvat ja elämän perussäännöt säilyvät. Minä olen ennen jopa menettänyt osittain toimintakykyäni, jos jotain asiaa koskevat säännöt muuttuvat. Samoin paineistun, jos aikataulu muuttuu. Molempien näiden asioiden kanssa teen työtä ja yritän opetella sietämään muutoksia. Bitin lenkkien kellontarkka ajoitus on nykyään historiaa. Minä kykenen käymään iltalenkillä 18-23 välisenä aikana helposti ilman ahdistusta. Vielä reilu vuosi sitten iltalenkki alkoi 19:50-20:30 tai jos ei alkanut silloin, ahdistuin.

Säännöttömät säännöt, eli säännöt, jotka vaihtelevat riippuen tilanteesta tai siitä, ketä ne koskevat, ovat minulle ongelmallisia myös toisesta syystä. Jo kauan sitten minut on luokiteltu ihmistyypiksi, jolla on ylikehittynyt oikeudentaju. Minä haluan, että kaikkia koskevat samat säännöt ja kaikkia kohdellaan samalla tavalla. Omassa työtehtävässä tämä on hyvä asia, sillä asiakkaat kokevat saavansa tasapuolista kohtelua, mutta jos töissä joku muu palvelee jostain syystä asiakkaita eriarvoisesti, koen lievää ahdistusta. Sama pätee myös vapaa-aikaan, harrastuksiin. Säännöttömiksi säänöiksi voisi kutsua myös normeja ja toimintatapoja, joita noudatetaan tai pitäisi noudattaa, mutta niitä ei ole määritelty missään. Miten näitä osaa noudattaa? ”Normaalit” ihmiset ilmeisesti tietävät aina, mitä kuuluu tehdä tietyssä tilanteessa, mutta minulle se on joskus vähän vaikeaa. Yritän tälläkin osa-alueella oppia toimimaan oikein. Koska vuorovaikutustilanteessa en luontaisesti osaa aina havainnoida sanatonta viestintää ja jopa välttelen (tiedostamatta) katsekontaktia, saattaa keskustelukumppanini kokea minun tuijottavan, kun yritän tunnistaa non-verbaaleja viestinnän osia. Olen yrittänyt kehittyä, toimia tiedostaen, niin että en tuijottaisi reikiä keskustelukaveriini.

Muistin toiminnassa on kummallisuuksia, enkä ole näissä kuulemma ainoa. On hyvin tavallista, että ei muista aina tapaamansa ihmisten nimiä, varsinkin jos samalla kerralla on esitelty monta uutta ihmistä. Samoin kasvojen yhdistäminen aiempaan tilanteeseen, jossa on henkilön tavannut, voi joskus pätkiä. Minulla on hämmentävä kasvot – nimi -yhdistelmät sekoittava muisti. Yleensä muistan nimet, mutta joskus sekoitan kahden henkilön nimet keskenään tai aivoni keksivät henkilölle aivan uuden nimen.

Viime viikot, varsinkin tämä kulunut viikko, ovat olleet voimaannuttavia hetkiä minulle. Onkohan kesäinen lämpö tai kenties joku muu tekijä, joka on aktivoinut päätäni niin, että olen rohkaistunut juttelemaan ja kirjoittelemaan kavereilleni. Joukossa on aivan uusiakin tuttavuuksia, joiden kanssa on ollut avartavaa pohtia monia asioita. Näihin kohtaamiset ja keskustelut ovat olleet suureksi osaksi agilityn ansiota. Olen käynyt tuomaroimassa virallisesti ja epävirallisesti, valmentanut, kokoustanut ja poikennut vain seuraamaan kisoja. Siellä olen tavannut kivoja ystäviäni. Eilen totesin TSAUlla kisoja seurattuani agilityhallien kahvioiden olevan loistavia keskustelupaikkoja. Kahvittelun lomassa voi seurata mukaansatempaavaa kisaa tai toisinpäin, eli kisaa seuratessaan voi nauttia kahvista. On todella arvokasta, että on ystäviä, jotka ovat läsnä. Kiitos teille.

Blogin otsikko ei varmaan vielä tunnu osuvan ollenkaan tähän kirjoitukseen. Jätin tarkoituksella tämän osuuden viimeiseksi, jotta alkuosaa kirjoittaessani ajatukset jäsentyisivät niihin kohtiin, joita haluan avata. Otan jälkeen ajattelun tueksi puun tai puiden joukon metsän. Tuossa kuvassa yksinäinen puu on vahingoittunut latvastaan syystä tai toisesta. Latvavikainen puu ei ole metsänhoidollisesti arvokas, mutta se on erilainen. Samoin hieman erilainen ihminen on arvokas. Erilainen ajattelu tuo yhteisiin pohdintoihin uusia näkökulmia. Täysin erillään kasvava puu on alttiimpi myrskylle ja muille tuhoille, kuin muiden puiden kanssa kasvava. Puun kasvuun vaikuttaa oikeasti kasvuolosuhteet ja puun perimä, mutta ajatellaan nyt hetki asiaa inhimillistäen puita. Jos puu olisi hyvin itsekeskeinen ja muita paremmaksi pyrkivä, se pyrkisi kasvamaan muita nopeammin. Sen runko ei ehtisi vahvistua tarpeeksi ja muita paljon korkeampana se saattaisi vaurioitua myrskyssä tai salaman iskiessä. Tämä olisi puun itsekeskeisyyttä, itsekästä toimintaa yksipuolisesti. Yksilö ei mieti, mitä seurauksia asialla voi olla, vaan pyrkii yhdellä osa-alueella muita paljon paremmaksi. Mikä on tämän toiminnan vastakohta? Yliempaattisuus – yksilö pyrkii silloin miettimään aina muiden parasta, auttamaan muita takaamaan muille hyvän kasvun ja elinolot. Mitä yksilölle itselleen saattaa käydä silloin? Se ei jaksa kasvaa itse, vaan nääntyy ja kuivettuu.

Optimaalinen elinolosuhde on kuin metsä, jossa on eri ikäistä kasvustoa. Vanhemmat suojaavat nuorempia ja ovat kyllin vahvoja sekä sitkeitä kestääkseen myrskyt ja kolhut. Samoin erilaiset yksilöt, eri lajit, voivat auttaa toistensa tarpeissa symbioosissa. Itsepäisyys ja epäterve itsekkyys vaihtuu itsenäisen toiminnan ja yhteistoiminnan yhdistelmäksi ja terveeksi itsekkyydeksi. Silloin yksilön ei toiminta ei ole täydellistä oman edun etsimistä eikä pelkästään toisia huomioivaa yliempaattista toimintaa, vaan kuunnellen ja eläen muiden mukana muita auttaen ja muilta apua saaden itsekin tasaisesti kasvavaa eloa. 

On ihmistyyppejä, jotka ajattelevat asioita lähtökohtaisesti aina toisten kannalta. Asioita on hyvä punnita monesta näkökulmasta, mutta jos päätösten ja tekojen vaikutus oman itseen, omalle kohdalle, jää päätöksissä huomioimatta, tulee osaksi melko väistämättä jaksamisen ongelmia. Terapiassa minä olen saanut ohjeen, sinun täytyy miettiä, mitä sinä haluat ja mikä ratkaisu on sinulle itselle oikea. Joskus sen toteuttaminen on kipuilua sen kanssa, mitä muut siitä miettivät ja miltä muista tuntuu. Joskus vaan on tehtävä niin, kuin on itselle parasta.

Narsu on otus omituinen. Voisi kuvitella, että narsu on sukua joko norsulle tai marsulle. Yritin miettiä, minkä eläimen luonne kuvaisi narsua, narsistista ihmistä. Osittain oikeanlainen voisi olla kukko tai riikinkukko. Terve.fi -sivusto kuvailee narsistia tiivistetysti näin. ”Narsismi viittaa henkilön käyttäytymiseen, jossa korostuu itsekeskeisyys, itserakkaus, huomionkipeys, käsitys omasta tärkeydestä, tarve tulla ihailluksi ja kyvyttömyys ottaa toisia huomioon.” Mielenihmeet.fi -sivustolla narsua kuvataan henkilöksi, joka ei kykene asettumaan toisen asemaan, liiottelee omia kykyjään, heillä on suorastaan illuusiomainen kuva omien ominaisuuksiensa ylivertaisuudesta.

Narsu saa monesti pelkällä omalla olemisellaan ilmapiirin sellaiseksi, ettei kenelläkään ole mukava olla. Kukaan ei osaa olla kyllin hyvä. Tähänkin on poikkeus. Mikäli n-ihminen kokee, että jostain henkilöstä on hänelle hyötyä nyt tai hänestä tulee n-ihmiselle hyödyllinen myöhemmin, hän voi miellyttää tätä henkilöä. Narsu osaa tehdä sen niin verhotusti, että useimmat eivät edes huomaa sitä. Tarkoin havainnoin narsistin pystyy kyllä tunnistamaan.

Minkälainen ihminen on narsistille helpoin uhri? Keiden tulisi erityisesti varoa narsistista ihmistä? Arvioni mukaan narsistin koukkuun jää helposti ihminen, jonka itsetunto on jollakin tavalla heikko. Positiivinen ihmiskäsitys, pehmeys ja lempeys tekevät ihmisestä otollisen uhrin. Narsu osaa olla ystävällinen hetken aikaa. Hän kietoo kehuillaan (tai sillä, ettei hauku uhriaan, kuten muita, hyväksynnällään ja muilla ansaverkoilla uhrin itsensä lähelle. N-ihminen muistaa, ketkä ovat hänelle palveluksia velkaa. Niiden hyödyntämisessä hän on taitava.

Työpaikalla n-ihminen pyrkii saamaan itselleen valtaa ja valitsee työtehtäviä, joissa saa muut tekemään omia töitään. Jos narsu on ns. perustyötä tekevä, hän asettaa itsensä kuitenkin jollain tavalla sellaisiin tehtäviin, että hän on korvaamaton. Jos työpaikan johtaja on pehmeä, narsu yrittää kerätä itselleen valtaa. N-ihiminen on taitava arvioimaan, kuka on nousussa urallaan eteenpäin. Tällaista ihmistä hän miellyttää, koska arvelee siitä tulevan myöhemmin hänelle etua. N-ihminen kasvattaa ja vahvistaa valtakuntaansa, valtapiiriään. Kaikki vastateloin asettuvat ovat tyhmiä ja heidän olemisensa työpaikalla pyritään saamaan ikäväksi. Työpaikalla esimiehillä on vaikeat olosuhteet näissä tilanteissa. Työilmapiiri laskee helposti alas ja työntekijät pelkäävät työntekoa, jottei vaan N-ihminen läksytä heitä virheistä. Työilmapiiri nousisi luultavasti nopeasti, jos narsu lähtisi toisaalle töihin. Häntä on kuitenkin vaikea irtisanoa. Narsistinen luonne ei ole irtisanomisperuste. Taitava esimies osaa kyllä etsiä muita asioita, joilla narsu rikkoo työpaikan sääntöjä.

Mikäli narsu löytyy kotoa parisuhteesta, pitää miettiä, kuinka kauan suhdetta jaksaa. Jos pystyy toimimaan niin, että narsun miellyttäminen ei kuormita itseä, voi parisuhde toimia ihan kelvollisestikin. Pitää vain muistaa pitää narsu tyytyväisenä.

Alkuun lainaan vapaasti tarinaa hyvin innostuneesta saarnaajasta, joka lennokkaasti julisti 1. Korinttolaiskirjeen 3. luvun 7. jakeesta. ”Yksi on istuja, toinen on katselija, mutta Jumala antaa kasvun.” Liekö julistaja ollut joskus töissä leppoisassa työpaikassa . Kyseinen jae menee oikeasti seuraavasti: ”Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.”

Tämä alun lämmittelyn jälkeen siirryn varsinaiseen aiheeseen. Kun pohdiskelen jatkossa puita ja kasvamista, voi ainakin osan asioista mieltää allegorisina eli vertauskuvallisina ilmauksina, vaikka niillä on sisältö ja merkitys kirjaimellisestikin tulkiten. En ole biologi enkä omaa puiden kasvattamisesta perusteellisia tietoja. Kirjoitan asiat enemmänkin mieleen puhjenneiden ajatusketjujen kuvaamina. Idean tähän pohdiskeluun sain miettiessäni maailman kummallisuuksia hyvän ystäväni kanssa. Jossain keskustelun vaiheessa yksittäisen huolenaiheen mietinnässä tuli esille hieman muokattuna ”nähdä metsä puilta” -ilmaisu. Tällä kertaa se oli muodossa ”jos jää tuijottamaan/suremaan yhtä puuta, jää koko metsä havaitsematta”.

Asian voisi kiteyttää siihen, että huolten keskelläkin pitäisi osata irrottaa ajatus hetkeksi huolista ja miettiä, mitkä kaikki asiat ovat hyvin. Esimerkiksi voi ottaa vaikka sen, että kotipihalla kasvavan nuoren puun latvus on talvella taittunut katki. Suremalla sen vioittumista se ei korjaannu. Näkökulmaa vaihtamalla voi miettiä, mitä mahdollisuuksia ja uusia ajatuksia tämä katkeaminen voi tarjota. Puu voi nyt vaatia leikkaavaa hoitoa, mutta muotoilemalla puuta siitä voi saada eri tavalla kauniin kuin siitä olisi tullut yksilatvaisena ja uljaana. Muotoiltuna ja matalampana se voi tarjota kotipihaan laajempaa viileätä varjoisaa aluetta, jossa voi oleskella ja jossa varjoisaa kasvupaikkaa vaativat kasvit alkavat menestymään. Haaraantuva puu voi olla joskus todellinen taideteos.

On helpompaa sanoa ja kirjoittaa näitä kuin toteuttaa asiat niin, ettei yhtään harmittelisi ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä. Hyvänä ohjeena pidin ystäväni ohjetta, katso muitakin puita / asioita ja mieti, mitä hyvää niissä on ja miten ne voivat kasvaa eri tavalla, kun kasvuolosuhteet ovat muuttuneet. Yhden puun tuijottamisen asemasta tulisi katsoa kokonaisuutta. No sitähän tarkoitetaan sillä, että pitäisi nähdä metsä puilta. Vaikeuksien tullessa voi olla vaikea katsoa kokonaisuuksia, kun ajatukset kiertävät kehää ongelman ytimessä. Silloin apuna voi olla laajan katsantokannan yrittämisen sijaan se, että siirtää katsetta tai ajatusta hieman sivuun ytimestä. Sitten voi tarkastella sitä asiaa tai tapahtumaa, joka näkyy siinä suoraan edessä. Onko se uusi mahdollisuus? Onko siinä jotain sellaista, josta voi löytyä uusi suunta, jolla vaikeus ohitetaan tai ylitetään? Olisi melkein ihme, jos pieni katseen kääntäminen ratkaisisi kerralla ison ongelman. Siitä voi kuitenkin alkaa polku, jota seuraten löytyy sellaiset työkalut ja ideat, joilla ongelma lopulta ratkeaa. Yksi katseen siirtäminen voi olla alku, mutta se voi vaatia tuekseen useita mietintätuokioita, joissa tutkii, onko suunta ollut oikea, vaatiiko tilanne paluuta muutaman askeleen takaisinpäin vai jatkaako suoraan eteenpäin.

Pohtiessani asiaa pidempään mietin, miten eri tavoilla voi tapahtua kahden puun kasvaminen yhdeksi rungoksi tai ylipäätään toisiaan hyvin lähellä. Näistä puista ei saada perinteistä hyötypuuta – tukkipuita tai vastaavia. Hyvin sujuessaan rungot kasvavat niin hyvin yhteen, että niistä voi puuseppä saada hyvää puutavaraa erilaisiin käyttötarkoituksiin. Puiden ollessa nuoria, niiden kuoret eivät ole vielä vahvoja. Kylki kyljessä kasvavat nuoret puut voivat kasvaa yhteen niin hyvin, että vain syyrakenteen muodosta havaitaan niiden olleen kaksi erillistä puuta. Hieman kauempana toistaan kasvavat puut voivat olla maanalla juuristaan kiinni toisissaan ilman runkojen kosketusyhteyttä. Ajattelen, että silloin puut kommunikoivat keskenään, ehkä vaihtavat ravinteita. Ne ovat eri tavalla kavereita kuin ensimmäisen esimerkin kaksoispuut, niiden yhteyttä voisi kuvata sielunkumppanuudeksi. Ne voivat olla itsenäisiä jykeviä puita, ehkä niiden juuristot voivat hyödyntää toisiaan. En ole biologi, enkä osaa siksi sanoa, onko siitä juurien kasvamisesta yhteen mitään hyötyä. Miten sitten on, jos kasvaminen yhteen tapahtuu paljon myöhemmin? Jos puiden latvuksissa oksat kasvavat sekaisin. Puut kasvavat latvuksistaan yhteen. Yhteys on periaatteessa sama kuin juuristaan yhteen kasvaneiden ja runkojen alaosasta ylöspäin yhteen kasvaneiden puiden yhdistelmä. Kiinnittymispiste on ääripäässä, kuten juuristonkin tapauksessa, ja näkyvillä, kuten runkojen yhteen kasvamisen tapauksessa, mutta jykevää runkoa niistä ei synny koko matkaltaan.

Vaihtoehtoja on monta, mutta ei voida sanoa, mikä niistä on paras. Riippuu siitä, mitä kahden puun yhteiseltä kasvulta toivotaan. Arvelisin kuitenkin, että terveimmin puut voivat yhdistyä, jos niiden kiinnittymispiste on hyvin perustavaa laatua oleva, lähellä niiden alkua.

Tämä kirjoitus on aiemmista poikkeava sikäli, että tämän tarkoitus oli varsinaisesti vain oman kehällisen ongelma-ajattelun katkaisussa. Siinä tarkoituksessa kirjoitus onnistui. Toivottavasti tämä auttaa muitakin katseen kääntämisessä ja uuden ajatussuunnan valitsemisessa. 

Assin elämää

Tietyt kaavat,
totutut tavat.
Tyyli vaihtuu,
assi ahdistuu.

Olen pohtinut viime aikoina sitä, mitkä asiat ja tilanteet olen elämässäni kokenut hankaliksi, ikäviksi tai ahdistaviksi. Kuten aika monet tietävätkin olen kaavoihin kangistunut ja aikataulujen orja. Olen yrittänyt opetella kasvaa näistä tavoistani pois. Olen siinä osittain onnistunutkin. Pystyn jo toimimaan menettämättä toimintakykyäni, jos joku asia tehdään eri tavalla kuin ennen. Edelleen minulle syntyy ongelma siitä, jos tehtävän suoritustapa vaihtuu joka kerta tai edes melko usein. Ahdistus johtuu siitä, että joudun muuttamaan päässäni sinne muodostamani toimintamallin ensin uudeksi ja vasta sitten kykenen tekemään uuden tavan mukaisesti.

Onneksi se, että tiedän olevani toiminnaltani poikkeava, auttaa nykyään vähän ymmärtämään muitakin. Opettelua tämä vaatii, mutta kaipa joskus onnistunkin.  Ymmärrän jo sen, että kaikki eivät ajattele yhtä suoraviivaisesti kuin minä. En enää ihmettele, kun jotkut ovat kokeneet minut rasittavaksi ja jääräpäiseksi ”tästä mennään ja tehdään näin, kun kerran näin on päätetty”.

Ahdistuva assi tarvitsee aikaa ja tilaa yksinäisyydelle, aina hetkittäin. Silloin aivot saavat rauhassa käsitellä vaikeat asiat ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Ärsykkeiden tulvan alla palaset jäävät sekaisin tukkimaan ajatusten liukuhihnaa ennen pakkauslinjan suppiloa, joka säkittää muistot muistojen varaston säkkeihin. Ajatusten ja muistojen sekainen suma ruuhkauttaa ja kuormittaa ajattelua. Sen tapahtuessa huono olo näkyy ja valitettavasti myös näkyy. Minun kohdallani se ei yleensä kuulu, kuin kiristyneenä äänenä tai täytenä äänettömyytenä.

On jännä juttu havaita, miten luetusta kirjasta putkahtaa yhteneväisyyksiä oman pään toimintaan pari kolme kuukautta lukemisen jälkeen. Aika pitkään vei näiden palasten loksahtelu kohdalleen. Liekö vihdoin lämpenevä ilma laajentanut suppiloa niin, että joku tukkeena ollut ajatuksen palikka tipahti suppilosta ja sai säkityksen jatkumaan.

Tänään on ollut luontopäivä. Olin Porissa, Kalaholmassa, vanhempieni ja pikkuveljeni luona äitienpäiväreissulla. Aamulla sain ihailla taivaan pilvien taidetta. Samalla seurasin lintujen ilmasotaa. Tuossa sodassa olin isomman puolella. Isompi lintu oli varis, jota joukko räkättirastaita ajoi takaa. Liekö varis käynyt munavarkaissa, mutta kuitenkin monta yhden kimpussa on epäreilua ja on niitä räkättejä kyllä aika runsas kanta.

Oli niin hyvä olo, kun ehdin käydä katsomassa vanhempiani. Ikäähän heillä on jo reilusti eläkeiän yli eikä isäni kunto ole enää sellainen kuin joitakin vuosia sitten. Anitta oli käynyt läpi vanhoja valokuvia. Minulle hän oli kerännyt niistä joitakin kuvia. Katsellessani lapsuuteni kuvia herkistyin, mutta todellinen itku tuli, kun näin viimeisiä kuvia tuffastani. Kumaraksi painunut vanha veteraani on jo päässyt sinne, missä ei ole enää kipuja ja murheita. Tuli niin ikävä isovanhempiani.

On aika jännittävää, miten minut vähemmän aikaa tunteneet ihmiset ovat havainnoineet minua. Pidempään tunteneet ovat pitäneet minua "normaalina". Erikoisuuteni on siten eri luonteenpiirteistä, koulutuksesta tai jostain muusta johtuvaa. Se, että olen kaavoihin kangistunut on minun "insinöörimäisyyttäni". Se, että olen yksin puurtaja, on minun ujoudestani johtuvaa. Se, että pelkään uusia tilanteita, joiden paikasta ja sinne tulevista ihmisistä en tiedä kaikkea, pohjautuu ujouteeni jne. Itsekään en ole tunnistanut ominaisuuksieni syitä. Agilityssa laitan valssin vaikka joka esteelle, kun sen osaan tehdä. Hiihdossa "wassutaminen" on minulle äärimmäisen vaikeaa. Siksi hiihdän melkeinpä pelkästään kuokalla ja Mogrenilla. Perimmäinen syy tyylien vähäiseen käyttöön saattaa olla se, etten olekaan motorisesti kovin osaava. Käsillänikin osaan tehdä ennemmin "sinne päin" kuin "viimeisen päälle viimeisteltyä".

Miten tähän liittyy minut vähemmän aikaa tunteneet ihmiset. No töissä viime viikolla kerroin yhdelle työkaverilleni Asperger-diagnoosista. Hän sanoi "minun on tehnyt mieli jo pidempään kysyä sinulta, onko sulla Asperger. Sulla on niin paljon sen piirteitä."

Uudet silmät näkevät asiat toisin kuin monta vanhaa silmäparia.

Aurinkoista kevään jatkoa kaikille

Kuuntelin viime sunnuntaina Vantaalta Raisioon ajaessani ohjelmaa, jossa puhuttiin hetki tunteista ja tunteiden hallinnasta. Sen innoittaman luin muutamia tunteiden hallintaa käsitteleviä artikkeleja. Yhdessä artikkelissa oli insinöörin ajatuksia kutkuttava termi ”mielentilan tehdasasetus”. Kirjoittaja määritteli sen tilaksi, jossa olemme silloin, kun emme ajattele tunteita herättäviä asioita tai nukumme. Tätä tilaa nimitetään monilla eri nimillä, esimerkiksi tyyneydeksi. Mielenkiintoinen yhteensattuma, että pää tyynyssä ajatukset ovat tyyneyden tilassa. Tuohon perustilaan palaudutaan, jos ei koeta tunteita. Vauvoilla paluu on nopeaa, mutta aikuiset jäävät helpommin märehtimään ajatuksiaan ja mieli jää silloin energiaa syövään viretilaan.

Jos ei päästä aivoja palautumaan tyyneystilaan, tulee stressireaktio, aivojen hälyytystila. Sen aiheuttajia oli mainittu sivulla (http://elaparemmin.fi/blogi/kuinka-tunteet-toimivat/) yli kaksikymmentä, eikä lista ollut edes täydellinen.  Kirjoittajakin toteaa, että listassa on luultavasti vain murto-osa syistä. Minut yllätti se, kuinka monen kirjava joukko asioita voi aiheuttaa stressiä. Listan alkupäässä mainittu temperamentti tuntui ensin kummalliselta, mutta kyllähän reaktiivisuus asioihin tai niiden ottaminen rauhallisen letkeästi vaikuttaa siihen, miten ne kokee.  Samoin syöminen, juominen, väsymys, tilanteen outous vaikuttavat. ”Se millaisia sanoja olet juuri lukenut tai kuullut” kuulostaa alkuun omituiselta syyltä. Hetki taas sen pohtimista ja totesin, niinhän se on. Sanat virittävät positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan tai pitävät neutraalina. Jos aivojen virikkeet ja ärsykkeet ovat positiivissävyisiä, mieli kääntyy oletusarvoisesti positiiviseen suuntaan ja negatiivisilla päinvastoin.

Oman pohdintani tulos, ilman tieteellistä tutkimusta on, että negatiivisuus on ajatuksissa kuormittavampaa kuin positiivisuus. Pitää kuitenkin huomata myös se, ettei jatkuva positiivisessa ääripäässä oleva ajattelu ole kuormittamatonta. Välillä pitää saada vain olla.  

Stressitilassa aivot keskittyvät siihen, että ihminen pystyisi selviämään siitä asiasta, joka tilanteen aiheuttaa. Siksi tilan aikana selkeä ajattelu on vaikeaa. Asiat näkee osittain ilman viitekehystä ja epäselvinä. Pyrkimys on uhasta selviäminen. Varmaan kaikki ovat kuulleet kertomuksia erilaisista onnettomuuksista selvinneiden pakokertomuksista. Niissä tilanteissa ei etsi vaihtoehtoisia ratkaisuja, jos aivot ovat löytäneet yhden mahdollisen selviämiskeinon. Selvinnyt ihminen voi jälkikäteen miettiä, miksen huomannut, että siinä vieressä oli tulipalolta suojattu portaikko, vaan pakenin paloa seinustan tikapuita pitkin?

Mielenkiintoni radio-ohjelmassa herätti ajatus: ”Ei ole kiellettyjä ja sallittuja tunteita. On vain tunteita.” Tätä asiaa on pohdittu kirjallisuudessa myös nimityksillä kielteiset ja myönteiset tunteet. Olen itsekin yrittänyt olla ajattelematta kielteisiä tunteita. Touché, käytin juuri sitä määritelmää, jota ei pitänyt käyttää. Mieltä voi nimittäin rasittaa sekin, jos ajattelee miettivänsä kielteisiä tunteita. Neutraalimpaa olisi miettiä tunteita kolmijaottelulla:

• elämästä miellyttävämpää ja nautinnollisempaa tekevät tunteet

• suojelevat ja selviämiseen auttavat tunteet

• tarpeellisiin asioihin huomion kiinnittävät tunteet.

Tunteiden tuntemiseen ei pysty pakottamaan itseään. Toki ajatusten ja tunteiden tilaan pystyy vaikuttamaan, mutta varsinaisesti tietyn tunnetilan tuntemiseen ei voi aivojaan pakottaa. Minulla diagnosoitu AS selittää osaksi sitä, miksi koen asioita kovin mustavalkoisesti, erityisesti tunteita. Olen luullut, että olen näiden asioiden kanssa yksinäinen friikki, jolla on joko suunnaton ilo tai sitten itku, mutta kun olen päässyt sisälle tähän maailmaan, olen havainnut, että on monia muitakin, joilla on sama tilanne. Terapiassa minulla on yhtenä prosessina menossa tunneskaalan opettelu niin, että itse ajatuksellisesti luokittelen tunteita skaalan asteikolle. ”Normaali” ihminen tekee sen ajattelematta, mutta minulla se vaatii vähän työtä.

Tänään heräsi ajatus, että ajatukseni, mietteeni tai miksi niitä nimittääkin ovat kuin juoksijat kilparadalla. Ei niin, että ajatukseni olisivat laukkaamassa kiivasta vauhtia, vaan niin, että ne pyörivät kehää kuin Suomi – Ruotsi maaottelun 10000 metrin juoksijat stadionilla. Eivät siis mitenkään nopeassa tempossa.

Tasaisin väliajoin tulee huolta eri asioista niin, että ajatukset myllertävät päässäni. Ihmistyypiltäni olen huolehtija ja murehtija, vaikken ihan Vanhan testamentin Jobin tavoin, mutta kuitenkin. Muutaman viime vuoden varrelle on sattunut iso joukko muutoksia, huolta vanhoista asioista ja tulevista. Isoimpina kehällä paikoillaan olevina ja jokaisella kierroksella vastaan tulevina asioina ovat Porissa olevan talon myynti läheisteni terveysasiat ja Bitin terveys, jälkimmäisessä oikeastaan sen puuttuminen.

Tänään sain eläinlääkäriltä maanantaina Bitiltä otettujen verinäytteiden tulokset. Onnekasta on se, ettei näytteistä löytynyt mitään huolestuttavaa. Toisaalta se juuri huolestuttaa minua, kun mitään selkeää syytä ei löydy ja Bitti kitisee melko paljon sekä aristaa tunnusteltaessa vatsaansa.

Olen huolissani pienestä ystävästä Bitistä, joka ei osaa kertoa, mikä on vialla. Bitti kitsee yöllä, haluaa ulos … usein tulee pissit ja joskus kakit. Joskus Bitti on viime kuukausina laskenut alleen sisällä. Kitinä loppuu aamulla, kun minä olen lähtenyt töihin. Se ei kitise mielestäni sitä, ettei se saisi huomiota, koska ei tule juurikaan viereeni nukkumaan, vaikka siirryin sohvallekin nukkumaan ja pyydän sitä viereeni. Bitti kyllä uskaltaa hypätä rahin kautta sohvalle. Makuuhuoneeseen Bitti ei uskalla tulla yön pimeydessä. Luultavasti ei hahmota hämärässä/pimessä, kuinka korkea sänky oikein on.

Onneksi kohta on maanantai ja eläinlääkärin tapaaminen. Käyttämälläni eläinlääkärisemalla ei ollut vatsan tähystykseen sopivaa laitetta, joten vaihdoin eläinlääkäriä. Uusi eläinlääkäri halusi ennen tähystysajan varaamista saada anamneesina aiemmat hoitotiedot ja laboratoriotutkimusten tulokset. Sain ne. Toimitin 16-sivuisen hoitokertomuksen eläinlääkärille. Hän kertoi, mitä kokeita varataan maanantaille. Ajatus Bitin vaivasta oli hänelle ilmeisen selvä, koska niin varmasti tuli tieto ”tähystys ei tässä tapauksessa tuottane mitään lisätietoa, jota ei kokeilla saataisi.” Toivottavasti nyt löytyy oireille selitys. Uusi lääkäri on lemmikkien sisätauteihin, erityisesti ruoansulatusjärjestelmän sairauksiin erikoistunut eläinlääkäri.

Katuvalot ovat sotkeneet Raision alueen lintujen rytmiä. Olen nyt muutamana yönä lenkkeillyt Bitin kanssa, kun vatsavaivainen kitisevä Bitti rauhoittuu ulkona rauhallisella kävelylenkillä. Öisillä retkillämme olen kuunnellut, kuinka mustarastaat laulavat. Keinovalo on siis sotkenut niiden käsitystä vuorokaudenajasta. Kohta aamut ovat valoisia varhaisista tunneista lähtien "ja hyvä niin", kuten urheiluselostaja Tapio Suominen tapaa sanoa tuomarien oikeiden tuomioiden jälkeen. Agilityssa hän luultavasti selostaisi tapahtumia "koira loikkaa yli kontaktialueen, ja kyllä tuomari nostaa käden virheen merkiksi, ja hyvä niin."

Kun tempaisee useamman yön vähillä unilla, alkaa ajatukset hidastua, mutta se ei ole sitä tavoiteltavaa "elämän rytmin hidastamista". Hidastuminen näkyy myös siinä, etten muista tehdä ajoissa ihan kaikkia asioita. Jos siis tuntuu, että minulta ei kuulu vastausta / saavu dokumenttia tms. silloin kuin pitäisi, niin muistutelkaa. Osan erheistä voi varmaan heittää kertyneiden vuosien syyksi. Kiitos kaikille onnentoivotusten esittäjille. Yritän lähiaikoina tsempata itseäni niin, että jaksaisin pohdiskella ja kirjoitella vähän pidemmästi elon ihmeistä ja kevään merkeistä.

Hetki polkua pitkin

Näin polun pään,
sukelsin siitä metsään.
Poikki polun kulkivat juuret.
Loikin väistellen niitä,
jotten kaatunut kuraan.
Polulla kulkuni esti sitten puro.
Sulanneen lumen vedellä se solisi.
Tehtävänään tärkeänä talven hätistys.

En päässyt puron ylitse.
Käännyin takaisin.
Mikä meni vikaan, kysyivät ystävät valppaat?
Kotiin jäivät, niin jäivät, ne saappaat.
 

Joskus ihmisen elossa tulee eteen hetki, jolloin elämä käy vaikeaksi tavalla tai toisella. Ikääntyminen tuo omia hankaluuksia itse kullekin. Minä kävin NEOssa pienessä operaatiossa reilu viikko sitten. Miksi valitsin yksityisen lääkäriaseman enkä käyttänyt julkista palvelua. Tällä kertaa valintaan vaikutti aikataulut. Minä pidän agilitytuomaroinnista ja kouluttamisesta niin paljon, etten halua jättää sovittuja tehtäviä väliin. Sain NEOsta ajan sopivasti viime viikon tiistaille. Toipuminen ei ollut ihan niin nopeaa, kuin parhaassa aikataulussa arvioitiin. Kuitenkin se eteni niin hyvin, että uskoin pystyväni Buranan voimin tuomaroimaan. Niin onnistuinkin. 

Oli niin upeaa päästä taas tuomaroimaan kisoja. Ratasuunnittelussa saa vaivata omia aivoja ja koeponnistaa ajatuksia "oikolukijalla". Tuomarointipäivän aikana hetken hektisyys, upeat onnistumiset ja sekunnin pienen osan lipasahdusten aiheuttamat epäonnistumiset tuovat päivään huikeita kokemuksia. Ihana tuomarointipäivä kallistuu iltaan ja Agi-Pesän valot sammuvat kohta, jotta voin virkeänä herätä huomiseen aamuun ykkösluokan kisojen merkeissä. 

Viime viikkoina olen miettinyt elämän ihmeellisyyksiä syvällisesti ja vähemmän syvällisesti. Elämän eri vaiheet ja niissä olevien ihmisten polut ovat ristenneet oman polkuni kanssa. Näissä risteyskohdissa olen pohtinut omaa elämääni. Aika usein koen itseni hyvin voimattomaksi ja väsyneeksi. Tiedän, että väsyneenä ei kannattaisi miettiä vaikeita asioita, mutta niitä vain tulee miettineeksi. Minulle musiikin kuuntelu on voimattomuudesta nostava voima. Perjantaina ajoin Bitin kanssa Poriin. Radio Deillä soi Johanna Kurkelan kappale Sun särkyä anna mä en (sanat Heikki Kerkelä).

Laulun tekijä luonnehtii sanoillaan heikkouden tunnetta kokevan ihmisen tilaa:

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa.
Mutta en sun särkyä anna mä en.
…
Viel aamu sarastaa, se haamut karkottaa
sillä en sun särkyä anna mä en.
 

Kun on saanut levättyä ja pysähdyttyä hetkeksi omien ajatusten kanssa, huomaa, että elämä on kuitenkin sellainen lahja, ettei sitä kannata haaskata murehtien sitä, mitä kaikkea on vielä edessä. Kannattaa elää hetkessä, mutta aina se ei ole niin helppoa tekoina kuin sanoina.

Muistelen, etten ole murrosiässä ollut kovin ailahtelevainen enkä kiukkupussi. Olin oppinut, ettei saa suuttua. En muista kokeneeni isoa kriisiä teininä. On kai aika kokea eräänlainen murkkuikä nyt, ettei jää elämättä se vaihe elämästä.

En tarkoituksellisesti elä tai tee mitään murrosikäisen tai uhmaikäisen tavoin. Tuo ajatus mielen murrosiästä nousi eilen terapian "1-vuotistapaamisessa". Ihan kokonaista vuotta ei vielä ole kulunut ensimmäisestä terapiakerrasta, mutta nyt kokoonnuttiin jälleen isommalla kokoonpanolla pohtimaan asioiden edistymistä, nykyistä tilannetta ja jatkoa. Osaan kuulemma kuvata sanallisesti tuntemuksiani oikein hyvin. Sanoin, että tämä nykyinen tilani, kun olen oppinut oman pään sisältä yhtä ja toista, on kuin murrosikäisen elämä. Tuolla tarkoitin sitä, että omasta päästä tulee esiin outoja uusia asioita kuin murrosikäiselle omassa kehossaan. Olen oppinut huomaamaan, miten joku asia vaikuttaa minuun ja välttämään vaikeimpia asioita silloin, kun en jaksa kokea "hankaluutta". Minun ajatuksillani on menossa muutosten aika. Tuosta tämä blogi sai tavallaan alkunsa keväällä 2016.

Olen edellisissä teksteissäni kertonut minkälaiset asiat ovat minulle hankalia. Niitä ovat ainakin:

• hälyäänet
• oudot tilanteet
• uusien henkilöiden tapaaminen
• puhelimella soittaminen
• kun alan puhumaan, puhumisen lopettaminen
• sen huomaaminen, että esittämäni asia ei kiinnosta kuulijaa
• tavaroiden paikkojen vaihtuminen
• aikataulujen muuttuminen
• Post-it –laput eivät ole pöydällä rivissä
• + iso joukko muita asioita

Eilen sain näille ongelmille ja muutamille hyville ominaisuuksille virallisesti nimen ja määritelmän: F84.5 Aspergerin oireyhtymä.

Kaikille on tuttu déjà vu –ilmiö (suom. entiselämys), kun jossain tilanteessa kokee sen, että olen kokenut tämän ennenkin. En tiedä, mikä olisi oikea nimitys unille, joita joskus näen. Aamulla muistan unen selvästi. Useamman kerran samat tapahtumat ovat sitten tapahtuneet muutamia päiviä myöhemmin ilman, että tilanne olisi ollut unta nähdessäni mitenkään tiedossa. Monesti unessa tapahtuman lopputulos on ollut ei toivottu. Eläessäni sitä sitten tavallaan uudelleen, yritän sanoillani ja teoillani muuttaa lopputulemaa. Monta kertaa se onnistuukin, mutta jännitän kovasti sitä, miten se tilanne lopulta päättyy.

Uudelleen eletty tapahtuma on hieman erilainen ilmiö. Entiselämystä on selitetty monilla eri tavoilla, mutta yksinkertaisimpana selityksenä pidän sitä, että tuntemuksessa on oikeasti osia, jotka ovat tapahtuneet kokijalle joskus aiemmin. Hienommat havaintopsykologiaan perustuvat tulkinnat pohjaavat kokemuksen siihen, että eri aistikanavat aistivat yhtä ja samaa tapahtumaa hieman eriaikaisesti, josta johtuu uudelleen elämisen tuntemus.

Luen iltaisin Mark Haddonin romaania ”Yöllisen koiran merkillinen tapaus”. Oman pääni sisällä on ollut  monia samanlaisia tapahtumia kuin kirjan päähenkilöllä Christopher John Francis Boonella, joka on kirjan tapahtumien alkaessa iältään 15 vuotta, 3 kuukautta ja 2 päivää. Tämän pohdinnan innoittaja on kirjan luku, jossa Christopher pohtii sitä, miten hän ei aina tiedä onko hän kokenut jonkin asian vai onko hän vain nähnyt siitä unta. Hätkähdyttävän yhtenevä on myös hänen kuvauksensa muistin toiminnasta. ”Minun pitää vain kelata tapahtuma tiettyyn hetkeen ja ”katsoa” se uudestaan. Oikeastaan minun ei tarvitse kelata, koska muistini  ei ole nauha, vaan dvd-levyn tapaan vain siirtyä siihen kohtaan, jonka haluan katsoa.”

Jotkut ystäväni tietävät, että minä olen ollut ja olen osittain edelleenkin hyvin tarkka kellonajoista. Jos joku asia sovitaan tehtäväksi kello 14, mutta se viivästyykin vaikka vartilla, menen sekaisin. Olen yrittänyt oppia hillitsemään tunteitani noissa tilanteissa, mutta edelleenkin ärtymys valtaa minut.

Opiskelen nyt itsekseni ja auttajien kanssa sitä, miten aivojen toimintaan ja tilanteiden hallintaan voi vaikuttaa ja mitä ei kannata tehdä. Kirjoittelen tästä lisää joskus myöhemmin.

Niin, lauantaina käristelin poronkäristyksen eiliselle ”tervetuloa Suomeen” –aterialle Saaralle ja Jetrolle. Tein sen Jyrki ja Helena Similän ohjeiden mukaan. Heihin tutustuin Rovaniemellä asuessani. Jyrki on yksi taitavimmista pianisteista, joita olen tavannut.

Poronkäristys

200g käristyslihaa (poron paistia tai lapaa) / syöjä
noin 200g voita tai poron kuuta / 1kg lihaa
vettä noin litra / kg lihaa
suolaa, noin 4 tl / kg lihaa
20-30 maustepippuria / kg lihaa
1-2 sipulia / kg lihaa

Laita noin 3 litran valurautakattila uuniin. Lämmitä uuni maksimilämpöön. Laita kattilaan nokare (20-40g) voita tai pala poron kuuta, ensimmäisellä kerralla noin 50g. Käristä poron lihaa kattilassa pieni erä kerrallaan kypsäksi. Ota lihan erilliseen astiaan ja lisää uusi voinokare ja uudet lihat kattilaan. Kun kaikki lihat on käristetty, kuullota sipuli. Kaada sitten kaikki lihat takaisin kattilaan ja lisää vettä lihojen määrän mukaan niin, että lihat peittyvät veden alle. Lisää suola ja pippurit. Annan porista vielä noin tunti, kunnes vesi alkaa vähenemään. Tarkasta maku ja lisää tarvittaessa suolaa. Tarjoile puikulaperunoista tehdyn pottuvoin ja puolukkasurvoksen kanssa.